Skip links

Pöhlönrannalta Hampuriin osa 2: vuodet 20-25

Kas niin koitti sitten aika, että Antti Armas sai jakaa kodin kanssani ja muutettiin Tampereelle, kun Antti meni armeijaan Lahden urheiluleikkikouluun ja meni pelaamaan Valkeakosken Isku-Veikkoihin. (Pikku detalji tähän väliin: muutettiin samaan asuntoon, jossa oltiin vietetty myös ensimmäinen yö yhdessä silloin kun siinä vielä asui herrat Hannes Mattila ja Sauli Sinkkonen. Aika suloista kohtalon makua sanon minä!) Päätin silloin, että ei tästä bisneksen opiskelusta tuu mitään, teen terveystiedon opintoja avoimeen yliopistoon ja haen keväällä liikunnalle. Se oli siis ensimmäinen vuosi OrPossa ja Koskisen Jukka valmensi. Kävin heittää kerran veden sijasta boolia Koskisten kiukaalle ja mulle jäi sellainen tuntu, että Jukka ei nauttinut alkoholista siinä muodossa sillä kertaa. Siitäkin huolimatta oltiin sinä vuonna pronssipeleissä Plokia vastaan ja pelasin vielä ne mitalipelit. Silloin saatoin hymyillä niille, ketkä oli aiemmin sinä vuonna paasanneet, että ”kun se Koljonenkin meni OrPoon vaan rahan perässä istumaan penkille, ei se siellä saa peliaikaa, ei mitään järkeä”. Pelipaikkaan ja seuraan vaikuttaa tuhat muutakin asiaa kuin raha. Itse en ole koskaan rahan takia pelannut eikä se ole ikinä ratkaissut pelipaikan kohtaloa.

Kivastihan se vuosi meni kotia leikkiessä ja rahaa raapiessa seinistä, mutta opinnot sain suoritettua avoimeen ja hain liikunnalle suurin toivein. Nyt olin lukenut kirjalliseen hyvin ja treenannut liikuntatestejä, ei muuta kuin menoksi! No niin menin, sukelsin norppana altaaseen hakemaan painoa pohjasta ja uin altaan reunalle, nostin painon takakautta vedestä ylös ja olkapää pois paikaltaan siinä rytäkässä. Hienoa. Onneksi se lumpsahti takaisin paikalleen ja Pöhlönrantalainen ei tässäkään tajunnut luovuttaa vaan ajatteli, että helkkari, testi on kesken, ui apina jo, toinen paino on vielä pohjassa! Sain pärskittyä testin loppuun yhdellä toimivalla kädellä ja astmakohtaus kaverina jelppimässä, mutta tiesin, että siihen kaatui ne pääsykokeet. Jäin lopulta kahden pisteen päähän ja heittelin tuskaisena businesskirjat takaisin reppuun ja palasin JAMK:n opintojen pariin ja muutin Jyväskylään. Tein jatkosopimuksen OrPoon ja Antti muutti Kuopioon, kun teki sopimuksen Pielaveden Sampoon. Sekin perkele itketti, kun piti lopettaa se kodin leikkiminen ja muuttaa oman elämäni Justiinan kanssa saman katon alle seuraavaksi vuodeksi: Koljosen Eveliina. Tai no kotiahan mekin leikittiin tavallaan, mun rooli vaan muuttui kotirouvasta pahaiseksi kakaraksi, ketä Eve sai komentaa kaulin kädessä. ”Saana, pistä ne kaapin ovet kiinni, kun otat jotain!!”. Mutta onneksi Eve leipoo hyvin niin se saa kaiken anteeksi aina kun tehdään yhdessä jotain hyvää. Eli mä avaan purkit, ojennan kanelia, laitan uunin päälle ja nuolen taikinakulhot.

Justiina tuli myös OrPoon pelaamaan, joten sen lisäksi, että asuttiin yhdessä, matkustettiin yhdessä ja treenattiin yhdessä. Onneks meillä on sentään erivärinen tukka. Mukaan tähän menoon pääsi (joutui) mukaan Puukan Eeva, joka kulki myös Jyväskylästä. Siinä Volvon penkkiä kuluttamalla ystävyyskin kyllä syvenee ja levenee, kun pakkasta on reilu 30, varpaat aivan kalikkajäässä ja lämmitys ei toimi. Saattoi välillä olla jopa epäonnistuneet treenit niin vamos! Tässä kyseisessä Volvossa ei aina myöskään vaihdelaatikko toiminut. Jos olette siis joskus ihmetelleet, miten Hietalan Heidi tekee niin sulavia kierähdyksiä, niin hän on eräänkin kerran hypännyt vauhdista pois Jämsässä, kun autolla ei voinut pysähtyä. Joo-o. Terveisiä vaan Hemmolle. Ilman noita ihmisiä noilla jäisillä hetkillä olisi saattanut arveluttaa useamman kerran, että onko liigassa pelaaminen tän vaivan arvoista… Mutta kummasti sitä vaan jaksettiin yhdessä pumpata kytkintä ja kuoria kananmunia kuskille, kun syöminenkin treenien jälkeen tapahtui aina autossa. Valmentajaksi tuona vuonna tuli Juhani Viita ja yllettiin finaaliin asti, mutta siellä tuli tukkaan Salolta valitettavan selvästi. Juhanilla oli uskomattomia lauseita, jotka jäivät elämään, kuten ”syötetään nurkkiin, siellä ei ole pelaajaa!”. Juhanilla oli vankka osaaminen mentaalipuolen jutuista ja niistä opeista jäi varmasti myös osa elämään meidänkin päähän.

Valmentaja vaihtui kuitenkin jälleen, tällä kertaa valmentajaksi valikoitui Tuomas Alatalo ja minä pikku tuuliviiri keksin lähteä toteuttamaan unelmaa siitä, että voisi yhdistää pelaamisen ja opiskelun ja pääsin jenkkeihin vaihtoon. Olin siitä pitkään unelmoinut ja nyt kun Antti Armaani oli lähdössä Italiaan pelaamaan palloa ja syömään pastaa, oli actionin aika. Minä en Suomeen jää itkemään yksin vaan lähden myös kokeilemaan siipiä. Harmi vaan, että joku typerys ampui mun siipeen reiän jos toisenkin. Kaikki meni pieleen… Kaksi viikkoa ennen lähtöä tuli päätös, etten saanutkaan pelilupaa. Sitten loukkasin akillesjänteen viikko ennen lähtöä. Luvattua työpaikkaa ei ollutkaan. Äkkiä opintolainahakemus vireille, että saa lukukausimaksut ja vakuutukset maksettua. Pitkä tarina, mutta akilles ei koskaan parantunut enkä koskaan saanut yliopistolta apua siihen, koska olisin voinut haastaa heidät oikeuteen, jos hoito ei toimisikaan. Yksityiset lääkärit maksoivat järjettömästi. Kävin kaksi kertaa siellä, toisella kerralla sain kipsikengän ja ohjeen pitää sitä 8 viikkoa yötä päivää, ellen halua katkaista akillesjännettä, koska se on niin heikko. Annoin kengälle nimeksi Bob the Boot. Vihasin Bobia ja se minua, Bob kehitti rakkoja, ihottumaa, painaumia ja muita juttuja. Siedin Bobia vain siksi, että sen piti parantaa akilleeni. Siellä olin kaukana kotoa, jalka katkeamispisteessä, tili tyhjänä, mieli maassa (tai sen alapuolella) ja ennen kaikkea niin yksin. Masennuin, en pystynyt liikkumaan kuin 300 metriä kämpältä luennoille ilman kipuja. Aloin märistä päivä päivältä enemmän, että haluan kotiin. Siirrettiin lentoja aikaisemmiksi, tein koulujutut valmiiksi 3 viikkoa ennen varsinaisia deadlineja ja tenttejä ja räpyttelin takaisin kotiin. Tuntui, että molemmat siivet oli katkaistu.

Suomessa menin magneettikuviin ja akillesjänteessä näkyi pieni jälki repeämästä ja akillesjänteen ja pohjelihaksen liitoskohdassa oli ollut iso repeämä, josta kertoi iso kalkkeumajäämä. Bobin jälkeen jalasta ei ollut enää jäljellä muuta kuin luut ja nahka, jalka oli ihan naurettavan kokoinen. Ei muuta kuin pikku hiljaa hankkimaan lihasta takaisin, mutta siihen menikin sitten ikä ja terveys. Voi niitä tuskien päiviä, kun ei tiennyt, että tuleeko siitä koskaan enää pelikelpoista jalkaa. Kausikin meni siinä tuskaillessa kaiken kanssa, treenasin mukana aina kun pystyin tai olin kannustusjoukoissa, mutta se oli muuten aika karmea kausi, kun OrPo tippui puolivälierissä Kangasalle. Voi sitä riemua… No brasilialaiset vahvistukset itse asiassa kyllä riemuitsivat, ne pisti bileet pystyyn, kun peli loppui ja kausi päättyi siihen. Teki mieli käydä heittää niitä Bobilla.

No onneksi Bob oli silloin jo turvassa Pihtiputaalla autotallissa (on muuten edelleen), elämä jatkui oman Justiinani kanssa Jyväskylässä ja Anttikin tuli huhtikuussa Suomeen. Seuraavan vuoden kuviot alkoivat loksahdella paikoilleen, Antti menee Loimaalle pelaamaan ja mulla on enää puolisen vuotta jäljellä JAMK:ia. Tässä vuosien aikana löysin sieltä busineksen opiskelusta mielenkiintoisen urapolun: urheilubusiness ja sille tielle jäin. Oli mahtavaa löytää vihdoin jotain, jonka takia jaksaa aukaista tenttikirjan eikä vaan pakolla lukea, koska ”joku tutkinto kai tässä on saatava”… Jenkeissä se vasta loksahtikin, koska siellä sport management ala on jo niin iso ja mahdollisuudet rakentaa ura urheilun parissa muutenkin kuin liikunnanopettajana ovat monipuoliset.

No yksi asia johti toiseen ja kohta huomasin pakkaavani Even kanssa kaulimet eri laatikoihin ja lähdin kohti Loimaata, josta sain töitä Hurrikaani-Loimaan toiminnanjohtajana. Samalla lupailin tekeväni opinnäytetyön ja pelaavani OrPossa. Eipähän tarvi nukkua montaa tuntia yössä, kun puuhaa riittää. Kuljin junalla Loimaa-Orivesi väliä ja opparin rutistin valmiiksi vasta keväällä ennen viimeisiä deadlineja ja olin ihan loppu. Kausi meni vaihtelevasti, oli hyviä pätkiä, mutta sitten oli taas vammapätkiä. Heti kauden alussa reväytin olkapään ja siellä oli olkajänteessä joku pikkupikku repeämä, mutta vaikeuttaa kivasti pelaamista myös liberona, jos joku haluaa joskus kokeilla. Lisäksi akillesjänteen vaivat jatkuivat ja oikean jalan jänteet, lihasjänneliitokset, hermot ja ties mitkä tulehtui aina välillä. Eihän se välttämättä helpottanut asiaa, että treenien päätteeksi istun junassa 1h 50 min. Tämä kausi päättyi pronssiin, pronssipelissä voitettiin HPK, mikä oli ihan kiva päätös kaudelle, joka oli aikamoista vuoristorataa. Tuomas Alatalo oli toista kautta valmentajana OrPossa ja tuumasikin jossain vaiheessa kautta, että miettii, missä on valmentajana. Avuksi hänelle tuli Natusen Satu siihen ja se tuntui vähän piristävän kaikkea toimintaa. Tumppi varmaan löysi itsensä valmentajana tuon kauden jälkeen ja syöttelee kierteistä leijaa vastaanottajille Kangasalla nyt toista kautta 🙂

No joo mutta sitten saapasteli Oriveden halliin mies Unkarista. Laszlo Hollosy. Sitten alettiin treenaamaan, 6/7 päivänä lajitreenejä Orivedellä, treenattiin varmasti niin paljon kuin vain oli mahdollista opiskelujen ja matkustamisen ohessa. Olin ihmeen kaupalla päässyt opiskelemaan Sport Management and Health Promotions –maisteriohjelmaan Jyväskylän Yliopistoon, joten muutto Jyväskylään oli jälleen edessä. Justiina oli löytänyt sillä aikaa jo jonkun toisen komennettavan (Tsemppiä Lauri!), joten mun kohtaloksi oli muuttaa yksin. Kävin tosin usein Even ja Laurin luona napostelemassa pähkinät myslikupista, kun ei aina jaksanut olla yksin. Oli kuulkaa kivaa: treenit oli hyviä, koulu oli mielenkiintoista ja sitä rataa. Mutta sitten repes perse. Reväytin istuinluuhun kiinnittyvän jänteen lokakuussa ja sain taas kuntoutushommia 6 viikoksi. Iltojen pimetessä alkoi painaa vähän väsymys, halusin olla hyvä sekä koulussa että lentiksessä. Pöhlönrantalainen kunnianhimoisuus peittoaa kuitenkin väsymyksen. Polvikin tosin väsyi ja yritti pistää perunoita pakoputkeen jo helmikuussa, mutta ei ollut aikaa levätä, playoffsit alkaa. Kauden päätöksenä hopea ja yleisesti ottaen hyvä kausi, mutta josta kuitenkin jäi se loppuhuipennus puuttumaan.

Moni on muuten tullut kysymään, että onko se Laszlo ihan kamala? Ei se oikeasti ole. Suurin osa näkee sen vain peleissä ja siellä se käy kierroksilla, mutta ennemmin niin päin, että on tunnetta pelissä kuin lahna puikoissa. Välillä sanotaan kovasti, mutta se on taas niitä asioita, jotka kuuluu urheiluun: kritiikki, epäonnistumiset, palaute. Jos nostan helpon pallon liian pintaan eräpallossa, niin ei silloin tarvitsekaan silittää päätä. Joskus Laszlo päivitteli, että ”oh why God you give me these players, how can I win if they don’t have kneepads!! Koljonen S, it’s all your fault”, kun olin unohtanut kengät ja polvisuojat matkasta ja ilmestyin saliin tennareissa ja pitkät sukat vedettynä mahdollisimman ylös polvien suojaksi.. Sinä päivänä vedettiin sitten puolustustreenit. Seuraavana päivänä polvet muistutti kuusikulmioita parilla punaisella palovammalla höystettynä.

Kausi meni kuitenkin ilmeisesti sen verran hyvin, että sain mahdollisuuden pelata maajoukkueessa keväällä ja ammattilaissopimuksen ulkomaille. Molemmat niin hienoja juttuja, joita ei voi jättää väliin. Niinpä jouduin eroamaan mahtavasta Outi Polsosta (henkilökohtainen fysioterapeuttini, jonka bravuuri on chocolate chip cookiesit ja mun elämän tukipilarina toimiminen), jonka kanssa muutin yhteen tammikuussa ja kesäkuussa vein kimpsut ja kampsut Pöhlönrannalle. Yritettiin saada Antille kans sopimus Saksasta, mutta Pielaveden Sampo veti pisimmän korren ja näin ollen armaani on jälleen siellä Savon suunnalla. Nyt tämän Pöhlönrantalaisen tytön suurin toive on, että kukaan ei enää kehtais ampua reikiä mun siipiin, ne olis nyt paikattu lentokelpoisiksi taas.

Leave a comment

  1. “Silloin saatoin hymyillä niille, ketkä oli aiemmin sinä vuonna paasanneet, että ”kun se Koljonenkin meni OrPoon vaan rahan perässä istumaan penkille, ei se siellä saa peliaikaa, ei mitään järkeä”. Pelipaikkaan ja seuraan vaikuttaa tuhat muutakin asiaa kuin raha. Itse en ole koskaan rahan takia pelannut eikä se ole ikinä ratkaissut pelipaikan kohtaloa. ” …. älä tyttö pieni anna itseäsi pahanpuhujien heiluttaa; itse tiedät mitä teet ja miksi, se riittää… Sun tekstiä on kiva lukea 🙂