Skip links

Tärkein koppi kommunikoinnista

Ah kuulkaa kävin tällä viikolla Extended DISC koulutuksen ja tässä on sitä intohimon tynkää lentopallon ja urheilun ohella. Jotain, mitä oppi ja hyödynsi myös pelatessa… Ihmisten käyttäytyminen, kommunikointi ja persoonallisuus. Näiden juttujen kanssa, kun saisin tehdä töitä niin se ei tuntuisi “työltä”.

Mä rakastan oppia lisää siitä, miten meistä ihmisistä saisi enemmän irti ja miten meistä saisi onnellisempia ja paremmin toimivia yksilöitä yksin ja ryhmässä. Miten valmentaja/johtaja saa enemmän ryhmästään irti, miten joukkuekaverit toisistaan ja miten jokainen itsestään. Ei mikään piis of keik (pala kakkua) niinku nämä jenkit tuumaa.

Tämä Extended DISC Training olikin mielenkiintoinen tuon alueen kannalta. Opin lukemaan analyyseja niin, että nyt saan teettää Extended DISC henkilöanalyyseja muilla Sports Capacity Assessmentin lisäksi. Jahuu!!! Urheilussa näitä tällaisia ei ihan oikeasti ole vain hyödynnetty tarpeeksi. Nyt minä tulen ja muutan tämän hehe.

Aika monta konfliktia, itkua ja henkistä loukkaantumista olisi vältetty tai vähennetty, jos urheilun piireissä olisi enemmän tietoa itsestä, siten osaisi arvostaa itseä enemmän ja olla itsetietoisempi, missä ne omat vahvuudet ja haasteet on. Samalla kasvaa ymmärrys toisia ihmisiä kohtaan ja osaaminen tukea heitä paremmin. Toki se pelkkä tieto ei riitä vaan sen tiedon pitäisi johtaa sitten käytäntöön.

Saana Koljonen Certified Extended DISC Trainer

Käytiin koulutuksessa läpi myös mun Extended DISC-profiilia ja joo. Se olisi kolmen sivun juttu, joten törkeästi poimin sieltä vain yhden pienen jutun, josta tänään jutellaan ja lisäksi paiskaan tarinan kaupan päälle! 🙂

Kaikki nämä muutokset viime aikoina ja tulevaisuuden epävarmuus on vaikuttanut siihen, miten mun henkilöanalyysin käyrät sojottaa. Tämä henkilöanalyysi ei yleensä paljoa muutu aikojen saatossa, mutta toisen profiilikäyrän myötä näkee ympäristön vaikutuksia paremmin ja sitä, mihin suuntaan meidän pitäisi mielestämme muuttua vastataksemme nykyisen ympäristön vaatimuksiin. Nyt mun käyrät vinksotti siihen suuntaan, että tunnen, että mun pitäisi olla sosiaalisempi.

Suomessa olen selkeästi sellainen sopivan ärsyttävä ekstrovertti, joka ei aina malta olla hiljaa. Jenkeissä annan enemmän tilaa kaikille muille ja pidän oman pääni kiinni, koska en kuitenkaan jaksa ns. kilpailla tilasta. Mulle se äänessä oleminen on kivaa, mutta ei kilpailun arvoinen asia, joten jos muu porukka on äänessä niin sitten olenkin ollut porukan hiljaisimpia, mikä ei ole ehkä yleisin tilanne Suomessa :). Olenkin tavallaan tuntenut, että mun pitäisi olla tässä maassa avoimempi ja äänekkäämpi. Pisteet Extended DISC:lle siitä bojoing.

Mä tiedän, että minulla on ääni, jota osaan ja haluan käyttää. Tiedän, että sullakin on. Mun ääni on nyt ollut hiljempaa, koska se ei ole ihan varma, että mihinkä päin kiekuisi ja se vaikuttaa noihin tuloksiin myös.

Mä tiedän, että saan oman äänen kuuluviin, kun löydän jotain tärkeää, mistä on aiheellista kiekua ja tunnen, että äänellä on vaikutusta.

Meillä kaikilla on jotain kiekumisen arvoista tässä elämässä. Silloin kun se kiekuminen tulee aidosta paikasta, sille pitää antaa mahdollisuus päästä ulos. Jos tiedät ja tunnet vaikka että tässä olisi nyt epäkohta ja haluaisit, että asiat olisivat eri tolalla, puhua pukahda ja kokeile, mitä äänelläsi voi saada aikaiseksi.

Saadakseen oman äänensä kuuluviin joutuu joskus tekemään hommia tai vähän punnitsemaan, että kannattaako tässä nyt kilistää kuppia ja nousta seisomaan.. Kysymys kuuluu, kaduttaako, jos ei käytä omaa ääntä siinä tilanteessa? Meneekö mahdollisuus ohi suun, jos nyt ei puhu? Tuo kysymys on ainakin itselle toiminut hyvänä ohjenuorana.

Esimerkkitarinan aika. Oltiin pelaamassa Los Angelesissa CU:n kanssa eli olin vapaaehtoisvalmentajan roolissa ja näin vastakkaisella puolella salia Nicole Davisin! USA:n entisen maajoukkueliberon, joka oli mun mentori Finding your best-kurssilla eli olin ollut häneen kyllä yhteyksissä online-maailmassa, mutta ei me mitään bestiksiä oltu. Enemmänkin niin, että mä olin tuijottanut sydänsilmäemojina hänen verkkoluentojaan ja sitten vaihdettu viestejä aiheista, joita jäin pohtimaan. Okei ja oon kuunnellut varmaan kaikki podcastit, joissa hän on vieraana.. Että niinku oikeesti taidan vähän fanittaa häntä. (Ja Courtney Thompsonia).

No jäin tuijottamaan häntä sydän pamppaillen ja melkein unohdin seurata peliä, jossa istuin valmentajana penkin päässä, vasemmassa laidassa tosin, mutta ei sielläkään pitäisi ihan pihalla olla.. Ajatukset kyllä karkasi siitä pelistä näin vain hupshei:

Kääk! Nicole Davis! Mun idoli! Tuolla! Mäpä heilautan kättä! Ei ei ei, ei, enhän mä voi, ei se tunne mua. Herran jumala melkein heilutin kesken pelin. Pitäiskö mennä juttelee pelin jälkeen? Voi olispa se siistiä! Joo meen! Ehdottomasti meen! Mutta hetkinen, mitä hittoa mä sanoisin.. Moi! Oon Suomesta, kiva tavata! Ei toi ei toimi. Ei sen mielestä oo kiva tavata mua, pitää sanoa jotain muuta. Hmm sä olit mun mentori sillä kurssilla ja ihailen sua ja mitä teet. Joo parempi.

Ihan hirveä hiki iski ja alko jännittää.

En mä nyt noin voi sanoa. Se on ihan tökeröä. En kyllä mee sanoo mitään, nolottaa vaan, jos meen enkä sano mitään fiksua.

Rauhotuin ja siirsin katseen takaisin peliin. Jännitys ja innostus hiipui, innostuin turhaan.

No mitä helvettiä. Just sen takiahan mä kävin sen kurssin, että eläisin elämääni täysillä ja autenttisesti. Uskaltaisin elää arvojen mukaisesti ja tehdä asioita. Haluan käydä sanomassa moikka. Vaikka ees esittäytymässä ja kertomassa, että arvostan, mitä hän tekee urheilijoiden mentaalipuolen eteen. Niin tärkeää työtä. Joo niin mä teen.

Niin mutta entä jos en saa sanottua. Tai miten mä nyt tekisin sen, ryntäänkö täältä Nicolen luokse heti ku peli loppuu kuin joku raivoisa fani, jota porukka luulee pallotytöksi. Ei, en mä ehkä uskalla. Näytän tyhmältä ja nololta ihan varmasti. Punastuin jo nyt. Entä jos se ei muista mua? Mitä mä sitten teen, hymyilen nolosti ja sanon vaan “ei se mitään”, vaikka tietysti haluan, että se muistaisi.

Ei sillä ole väliä, ei mulla ole väliä. Viestillä on, jonka haluan kertoa. Mua kaduttaa, jos en yritä. Oikeesti jää kaduttamaan, jos en käy moikkaamassa ja kiittämässä. Okei niin mä teen. Ihan sama, jos näytän tyhmältä, ainakin teen jotain, mitä olisin joskus saattanut jättää tekemättä ja se on iso juttu se!

Tarinan pyllypuoli oli se, että Nicole poistui pelistä kesken pelin enkä koskaan saanut mahdollisuutta moikata. Laitoin kuitenkin viestin perään ja hän vastasi! Olisi muistanut! Ja tunnisti mut penkiltä, mutta ei pystynyt yhdistämään kasvoja nimeen. Ja mitenkä olisi voinut – mä olin kurssin aikana erittäin loukkaantunut ja kipuileva lentopallon pelaaja Suomessa, nyt mä olin vapaaehtoisvalmentajana Colorado Universityn penkillä Los Angelesissa. Melkoinen heitto elämältä by the way… 🙂

Kommunikoinnin isona koppina tämä allaoleva lause, jonka olen oppinut Nicolelta.

Tärisevälläkin äänellä välitetty viesti on merkityksellisempi ja antaa sekä sanojalle että vastaanottajalle enemmän kuin se, joka jää välittämättä tai sanomatta.

Kiitos kun luit <3

Saana

Psst. Mulla on nyt email jengi, johon olis mahtava saada lisää porukkaa, tsekkaa lisää allaolevasta kuvasta. (Kielenä englanti)

Personality in sports emails

Leave a comment