Skip links

Persoonallisuus urheilussa – voittamisen halu

Kilpailullisuus on urheilun sydän. Jos ajattelet kilpailuhenkisiä urheilijoita, kuka tulee ensin mielees? Michael Jordan? Kobe Bryant? Tiedämme noiden parin pitkän huiskean kaverin persoonasta sen verran, että he toivat kilpailun aina kaikkialle mukanaan.

Sitten meillä on pussukka urheilijoita, keiltä puuttuu kilpailuvietti voittamiseen. Mutta onko se täysin tuomittava ja negatiivinen asia? Voiko “-ei-kilpailuhenkinen” urheilija silti menestyä? Mikä on kilpailuetu kilpaurheilussa, jos ei kilpailu?

Sitten meillä on tässä valmentaja, Pete Carroll Seattle Seahawksista (Jenkkifutisjoukkue), kenen elämänfilosofia on “Always Compete”/”Kilpaile aina”. Mutta kun häneltä kysytään voittaminen vai kilpaileminen, hänen vastauksensa on kilpailu. No mitäs kummaa, miksi ei voittaminen?

Joten otetaanpa syyniin kilpailullisuus urheilussa, mitä se on, mitä persoonallisuuseroja kilpailullisuudessa voi olla ja miten löytää ja valjastaa oma kilpailuviettisi täyteen laukkaan.

URHEILIJOIDEN KILPAILUVIETTI

“People just don’t understand how obsessed I am with winning”. -Kobe Bryant

Kaikki, mitä ajattelet pyörii vain seuraavan voiton ympärillä, kuinka voittaa muut, miten olisit paras, ja nämä ajatukset ajavat sinua eteenpäin eniten. Et ole tyytyväinen, kunnes voitat. Kuulostaako tutulta?

Kilpailuhenkiset urheilijat motivoituvat kilpailusta, he heräävät henkiin, kun tuomari viheltää pilliin ja kilpailu alkaa. He ovat melkeinpä pakkomielteisiä pisteistä ja rankingeista, he väittelevät tuomareiden kanssa herkästi ja saattavat olla armottomia myös pelikavereita kohtaan, jos heidän suorittamisensa ei auta heitä voittamaan tai joku vastapuolella on voittamisen tiellä. Mitä näiden urheilijoiden kanssa tulisi tehdä?

Ei-kilpailuhenkiset urheilijat ovat niitä, jotka eivät välttämättä motivoidu lainkaan kilpailemisesta. Joillekin se saattaa olla jopa menoa lättäävä tekijä, jos heidät laitetaan valokeilaan ja haastetaan kilpailemaan “No niin, nyt kilpaile Mariliisukkaa vastaan, katsotaan kumpi voittaa!!”. Vaikka tämä toimii monen urheilijan kohdalla, se ei toimi kaikille. Mitä näiden urheilijoiden kanssa tulisi tehdä?

Ok nuo kaksi ovat aika lailla kilpailullisuuden ääripäät ja useimmat meistä putoavat jonnekin keskivälille. Minä myös. Omat ensimmäiset muistoni omasta kilpailullisuudesta ja sen luonteesta ovat lapsuudesta. Halusin haastaa iskän juoksussa ja sprinteissä, koska kuvittelin olevani äärimmäisen nopea tytöksi. Huono idea, iskähän oli sprintteri aikoinaan. Hävisin hänelle kaikki nuo vuodet. Myös silloin, kun sain ihkaomat piikkarit ja ajattelin, että nyt muuten iskä jää toiseksi. Toisin kävi.

Lisäksi halusin aina juosta poikia vastaan luokallani tai koulussa. Kilpailimme myös siitä, kuka saa ensimmäisenä matikantehtävät tehtyä tai englannin kokeen palautettua. Järjestin myös meidän pihalle kaikennäköisiä esteratoja, kun saimme kavereita kylään, että päästään kilpailemaan! Sori kaikille, ketkä ajattelivat tulla mun synttäreille syömään kakkua… 😃

Nautin itseni testaamisesta jo nuoresta pitäen ja en ole menettänyt sitä puolta itsestäni vieläkään. Suutuin pienenä eniten silloin, kun hävisin pikkusiskoilleni, Evelle ja Sinille jossain. Tai ihan missä vaan. Argh se oli karmeaa. Monopoli ja sulkapallo ottivat sydämestä eniten.

Mutta silti, huolimatta tästä taustasta, joka selkeästi ilmentää kilpailun halua… En ole koskaan ollut se, joka huutaisi millään mantereella ääneen, että mä tuun voittamaan. En ole ikinä ollut uhoaja.

Kilpailullisuus tai kilpailuhenkisyys ei vaadi äänekästä olemusta. Voit olla hiljaa kilpailuhenkinen. Jotkut ajattelevat, että jos et ole äänekäs ja haasta muita ääneen, et olisi kilpailuhenkinen. Et olisi ns. kilpailija, “competitor”. Minä sanon, että hevon p****t. Teot puhuvat äänekkäämmin kuin sanat.

Jos minut laitetaan esimerkiksi tilanteeseen, jossa minun pitää voittaa, sama juttu, olen hiljaa ennemmin kuin äänekäs. Vetäydyn tavallaan vähän. Mieleni keskittyy omaan itseen ja mitä minun tulee tehdä. Kyse ei ole vastustajasta, kyse on minusta ja miten suoriudun nyt. Yksi kaikkien aikojen lempisanonta nuoresta pitäen on ollut “Work hard in silence, let success be your noise” – Frank Ocean. Okei ja on edelleen.. 😉

Kerroin tämän oman elämän esimerkin, koska kannustan sinua kelaamaan vähän taaksepäin omassa elämässä ja todella miettimään, mitä kilpailullisuus sinulle on.

Mitkä ovat sinun ensimmäiset muistosi kilpailuista tai kilpavietistä?

Miten suhtauduit kilpailuun lapsena?

Ennen kuin ymmärsit, että tässähän saattaa joutua kritiikin kohteeksi? Ennen kuin ymmärsit, että epäonnistuminen on vaihtoehto?

Mitä sinulle tapahtuu, kun sinut laitetaan kilpailuun?

Saatko enemmän itsestäsi irti kilpailuissa? Vai ilman kilpailua?

Milloin kilpailusta tuli tärkeää? Ja miksi?

Minä ainakin joudun myöntämään, että tarvitsen tavoitteita ja haasteita saadaksesi itsestäni kaiken irti. En lähde juoksemaan keuhkojani pihalle joka päivä huvin vuoksi, mutta juoksen ne pihalle kahdesti päivässä, jos minulla on tavoite, jonka saavuttaminen vaatii sitä. Tiedostan, että minä olen itseni isoin vastustaja. Mutta voin olla myös itseni isoin tsemppari, kun tavoitteet kolahtavat kohdalleen.

Sports Capacity Assessmentissa mittaamme myös urheilijan kilpailullisuutta, mutta nimenä on “Competitive Power” kilpailullisuuden sijaan, koska halusimme erottaa, kuinka paljon voimaa urheilija saa kilpailusta ja etenkin voittamisesta ja muiden päihittämisestä.

Joten itsesi voittaminen ja itseään vastaan kilpaileminen ei auta saamaan korkeita pisteitä tästä kompetenssista. On kuitenkin todella tärkeää ymmärtää, että ei ole olemassa hyviä tai huonoja pisteitä tai tuloksia, miksi itseasiassa kirjoitan kilpailullisuudesta.

Monet urheilijat kyseenalaistavat itsensä ja oman kilpailuvietin määrän verrattuna muihin ja ovat sanoneet jotain tämän suuntaista “voi ei, Competitive Power on noin alhainen, sen täytyy olla epäedullinen juttu!”. Ja sitten ne ketkä ovat siellä asteikon toisessa päässä juhlivat “Onneksi mun Competitive Power on noin korkea, se on etu, mä oon aina valmis laittaa vastustajat pakettiin!”. Siksipä tämä postaus siis.

Jos sinulla ei ole suurta kilpailuviettiä voittamiseen ja muiden päihittämiseen, se ei ole viesti, että kilpaurheilu ei olisi sun juttu. Ja, jos keskityt pelkästään muiden voittamiseen, se ei välttämättä ennen pitkää ole sinulle edullinen juttu. Se usein kääntyy itseään vastaan. On olemassa kilpailullinen mindset, joka toimii paremmin molemmissa tapauksissa.

Laitetaanpa pari faktaa tulille seuraavaksi!🔥

Free workbook for athletes to achieve better results faster.

KILPAILULLISUUS URHEILUSSA

Urheilussa menestyminen ei ole yhtä kuin super voitontahtoinen ja lopputuloksia metsästävä mentaliteetti. On aika siirtyä eteenpäin tuosta olettamuksesta.

Lisäksi, jos olet jo joka tapauksessa kilpaurheilun parissa, on hyvä muistaa, että on erittäin todennäköistä, että olet kilpailunhaluinen luonteeltasi. Kilpaurheilun maailmassa kaikki muutkin ovat todennäköisesti jossain määrin kilpailullisia ja sen takia tunnet itsesi joko enemmän tai vähemmän kilpailuhenkiseksi. Riippuu paljon nykyisestä ympäristöstäsi. Pointti on siinä, että kilpaurheilun parissa ihmiset ovat jo kilpailuhenkisiä verrattuna muuhun väestöön, jolloin tämä piirre korostuu.

Urheilumaailmassa (ja monessa muussa organisaatiossa ja yrityksessä myös), kilpailu on usein ja ehkäpä liian usein hajottava tekijä kuin yhdistävä. Kilpailua ei nähdä jatkuvana pyrkimyksenä kohti erinomaisuutta vaan enemmänkin maalina on muiden voittaminen. Tämä on hiukan surullista minusta.

Kuinka paljon parempia joukkueet, organisaatiot ja ihmiset olisivat, jos keskittyisimme pyrkimään enemmän kohti omaa erinomaisuutta ja ottaisimme vastuun oman erinomaisuuden kehittämisestä sen sijaan, että hukkaamme energiaa siihen, mitä muut tekevät, saavat ja saavuttavat?

Erittäinen kilpailullinen lähestymistapa elämään on tunnistettu myös tutkijoiden puolesta, jota kutsutaan “Competitive Worldview”:ksi ja se määritellään seuraavasti:

“ihmisen taipumus nähdä koko maailma kilpailullisena viidakkona, jonka ominaisuuksina on armoton, moraaliton taistelu resursseista ja vallasta, jossa valta on oikein ja voittaminen kaikki kaikessa”.

Kuulostaa melko intensiiviseltä vai mitä? Toin tämän esiin, koska on hyvä tunnistaa, että joillekin meistä, maailma on kilpailualusta kaikessa. Mutta sen ei tarvitse olla ja tämä lähestymistapa ei ennusta menestymistä ja onnellisuutta pitkässä juoksussa. Tämän lähestymistavan omanneet ihmiset kamppailevat usein joidenkin sisäisten ongelmien kanssa, joka ajaa heitä eteenpäin.

Jos satut olemaan nyt yksi niistä urheilijoista, joka tuntevat pientä syyllisyyttä ajatellen “no, en minä ole noin kilpailun haluinen missään nimessä, ehkä mulla ei vain ole sitä mitä vaaditaan menestymiseen urheilussa…”. Käytäpä seuraava minuutti (tai kuusitoista minuuttia 😉) vastaamalla, mitä kilpailullisuus sinulle tarkoittaa?

Mistä nuo alemmuuden tunteet oikein tulee?

Kuka on sanonut, että erinomaisella tasolla urheilu on riippuvainen siitä, kuinka paljon haluat voittaa palkintoja tai saavuttaa mainetta ja mammonaa?

Mistä opit moisen jutun?

Mitä ajattelet omasta suorittamisestasi, missä tilanteissa saat parhaan irti itsestäsi? Milloin onnistut useimmiten?

Ei ole olemassa yhtä ainoaa muottia, johon urheilijoiden on mahduttava menestyäkseen. On vain tärkeää tietää, mikä ajaa sinua eteenpäin ja ruokkii sinun motivaatiotasi. Pointtina on saada paras irti itsestäsi – joten tunne itsesi.

KEHITÄ KILPAILUSTA KILPAILUETU

No niin siis tämä Pete Carroll tyyppi, josta puhuin alussa. Hänen filosofiansa kilpailusta menee näin, vapaasti suomennettuna:

“Kilpailu on yleisesti määritelty kilpailuna yksilöiden, ryhmien, joukkueiden ja maiden välillä; se on taitojen testausta. Minun maailmassani, kilpailu on paljon enemmän kuin tuo. Se on mentaliteetti, elämänkatsomus, ja lähestymistapa jokapäiväiseen elämään.

Sanomani ytimenä on, että kilpailulla ei ole mitään tekemistä vastustajan kanssa. Minun kilpailullinen lähestymistapanai on että “kaikki on meistä kiinni”. Jos olemme valmistautuneet kunnolla ja kasvattaneet potentiaalimme täyteen loistoon, vastustajalla ei ole väliä”

Joten kilpaile saada mahdollisimman paljon irti itsestäsi ja omasta uniikista potentiaalista. Kilpailu on itseäsi vastaan, eikä niinkään riippuvainen vastustajasta. Pyri puhtaasti kohti erinomaisuutta ja omaa parastasi.

Tämä taas sitten johdattaa meidät oivasti Self-Determination Theoryn pariin, joka suomentuu itseohjautuvuusteoriaksi. Luin artikkelin perfektionismista ja motivaatiosta urheilussa ja hyvin simppelisti ja lyhyesti, mitä itseohjautuneempi urheilija oli, sitä parempi hän mentaalisesti oli. Mentaalinen vahvuus on yksi menestyksen tärkeistä pilareista. Jos urheilija ei ollut itseohjautunut vaan huolehti enemmän tuloksista, tämä johti enemmän stressaamiseen, jolloin urheilija ei yltänyt parhaimpaansa.

Itseohjautuvuus teoria, siis mikä??

Itseohjautuvuusteoria voisi olla yksi oma blogipostaus (laitapa palautetta, jos aihe kiinnostaa!), mutta summaan lyhyesti, että sen ytimessä on ihmisen kasvu. Se sisältää myös motivaation, hyvinvoinnin ja psykologisen perustarpeen. Itseohjautuvuusteoria viittaa kontrollin tunteeseen, joka ihmisellä on omien valintojen ja elämänsä osalta ja johon ihmiset pyrkivät voidakseen paremmin.

Itseohjautuvuusteoria sisältää kolme osaa teorian mukaan (löydät lisää esim. täältä):

a) Pätevyys/kompetenssi. Esimerkiksi tekniset taidot urheilussa. Mitä paremmin opit tekniset taidot lajissasi, sitä todennäköisemmin koet myös onnistumisen tunteita.

b) Yhteys. Haluamme myös tuntea yhteenkuuluvuuden tunteita, jotta voimme hyvin. Esimerkkinä, joukkueeseen kuulumisen tunne joukkueurheilussa. Harva on parhaimmillaan, jos ei tunne olevansa osa yhteisöä.

c) Autonomia. Haluamme myös olla jossain määrin vastuussa omasta käyttäytymisestä ja tavoitteista. Emme halua saada kaikkea ylhäältä käsin määrättynä ilman mitään sanomista mihinkään, ikään kuin olisimme robotteja emmekä ihmisiä.

Huomasitko jotain, nämä on aika lailla sisäisiä juttuja? Aivan, kivasti huomattu kuoma! Joten nyt jos tarkastellaan kilpailullisuutta itseohjautuvuusteorian kautta – kuulostaisi melko hyvältä idealta keskittyä sisäiseen maailman kanssa painimiseen vai mitä? Jos ainoa porkkanasi on voittaa kilpailuja, saada mitaleja ja tunnustusta, nuo ovat kaikki ulkoisesti motivoivia tekijöitä, jotka ovat rajallisesti kontrollissasi. Ja se raja on tosi häilyvä.

Jos taas keskityt kehittymään eilisestä ja olet sisäisesti motivoitunut, sinulla on enemmän itseohjautuvuutta meneillään elämässä, joka johtaa mentaalisesti vahvempaan tilaan auttaen sinua menestymään.

Huom, tämä ei kuitenkaan tarkoita, että et voisi haluta voittaa ja saavuttaa myös noita ulkoisia palkintoja, elämä ei ole taaskaan mustavalkoista. Saimme värit telkkariin 1968 (jep Googletin tämän), joten nautitaan väreistä, kun niitä kerran on tarjolla.

Ulkoisten palkintojen haluaminen voidaan linkittää sisäisten motivaation lähteiden kanssa, jotka molemmat voivat siten ruokkia motivaatiotasi. Vaara piilee siinä, jos sinulla on vain ja ainoastaan ulkoisesti motivoivia tavoitteita, jotka eivät ole sinun kontrollissasi ja alat pakkomielteisesti pyrkimään kohti jotain, mikä ei ole kontrollissasi. Tämä johtaa usein ahdistuneisuuteen. Mikä taas vie lähemmäs loppuunpalamista, loukkaantumisia, dopingia jne.

Mitä enemmän keskityt tuloksista stressaamiseen, sitä kauemmas lipsut optimaalisesta suorittamisen tilasta, koska lopputuloksesta huolehtiminen madaltaa kykyäsi yltää parhaimpaasi paineen alla.

Yksi juttu kilpailusta vielä ennen kuin laitetaan pillit pussiin. Kilpaileminen/kilpailuhenkisyys ja hauskuus/ilo voivat molemmat olla läsnä. Voimme olla kilpailuhenkisiä omaa kehittymistä kohtaan ja silti samaan aikaan nauttia treenamisesta. Kilpailullisuus ei siis tarkoita, että emme saisi hymyillä tai nauraa treeneissä. Ei ole siis tarvetta laittaa viivottimia kulmakarvojen ja suun korvikkeeksi 😑.

Tästä aiheesta on olemassa erinomainen podcast jakso, vieraana valmentaja Steve Kerr, jos haluat kuunnella lisää niin se löytyy tästä klikkaamalla.

Personality in sports emails

LOPPUKANEETIT KILPAILULLISUUDESTA

Kilpailumentaliteetti on helpompi kehittää, ja urheilupsykologit kehottavat näin myös,

  • jos keskityt enemmän itseesi ja oman suorittamiseen kuin vastustajan tai lopputuloksen pohtimiseen.
  • Voittaminen ei ole välttämättä paras tavoite. Se voi olla hyvä tavoite. Mutta sen ei pitäisi olla ainoa tavoite ja elämän tarkoitus. Mitä tapahtuu motivaatiollesi ja urallesi, jos esimerkiksi voitat haluamasi maailmanmestaruudent tms.? Jos kaikki on tuossa tavoitteessa ja saavutat sen, that’s it…?
  • Urheilijoiden mentaalipuolen kehittäminen niin, että he löytävät iloa kehittymisestä ja saavat siitä kilpailuetua sen sijaan, että vertailisivat itseään muihin. Oman kehittymisen ja kasvamiseen keskittyminen todennäköisesti johtaa itseohjautuvempiin urheilijoihin, joka johtaa mentaalisesti vahvempiin urheilijoihin.

Päätetään tämä kilpailu mentaalisesti erittäin vahvan urheilijan, Kobe Bryantin, sanomiin quoteseihin. Vaikka hän oli ultrakilpailuviettinen urheilija, hänen suustaan ovat myös nämä allaolevat sanat. Ps. Älä unohda, että jos voittaminen todella on kaikista tärkeintä sinulle, silloin teet kaikkesi, jotta joukkueesi myös voittaa, vaikka se tarkoittaisi penkillä istumista.

“I’ll do whatever it takes to win games, whether it’s sitting on a bench waving a towel, handing a cup of water to a teammate, or hitting the game-winning shot.”

“The most important thing is to try and inspire people so that they can be great at whatever they want to do.” 

“I want to see if I can. I don’t know if I can. I want to find out. I want to see. I’m going to do what I always do: I’m going to break it down to its smallest form, smallest detail, and go after it. Day by day, one day at a time.” — Kobe Bryant

Kiitos kun luit<3

Saana

Lähteet ja lisää lukemista:

Cowden, RG, Crust L, Jackman PC, Duckett TR. Perfectionism and motivation in sport: the mediating role of mental toughness. A Afr. J Sci 2019; 115 ½, Art. #5271. https://doi.org/10.17159/sajs.2019/5271

Cowden RG. On the mental toughness of self-aware athletes: Evidence from competitive tennis players. S Afr J Sci. 2017;113(1/2), Art. #2016-0112, 6 pages. http://dx.doi.org/10.17159/ sajs.2017/20160112

Self-Determination Theory: https://selfdeterminationtheory.org/theory/

Pete Carroll, Win Forever

Steve Kerr in Finding Mastery podcast

Leave a comment