Select Page

Kukkuu, täällä taas! En siis kuollutkaan polvileikkaukseen tai edes siinä matkalla takaisin Suomeen miljoonan tavaran, koukistuskiellon ja keppien kanssa! Kaikesta sitä selviää ja on siis aika päivittää kuulumiset. Mutta ehkä seuraavalla kerralla en enää vakuuta kaikille, että ”kyllä mä pärjään”. Ihan puppua pupelsin, en mä pärjää. Typerää siellä oli konkkelehtia yksinään leikkauksen jälkeen, kun ei siitä elämästä vaan tuu mitään, kun kipua riittää vaikka leikkis lahnaa päivät pitkät. Mäkin yritin lahnailla, mutta sitten tuli vessahätä. Sitten tuli nälkä. Janokin vaivas. Tiedättekös ihan näitä ihmisen perustarpeita. Niitä onkin yllättävän vaikea tyydyttää, jos pienikin liikahdus tai tärähdys sattuu. Pakko kertoa ihan pari pikku selviytymistarinaa tuolta Hampurista polvileikkaukseen liittyen. Luvassa siis kyyneliä, NiksiPirkkaa ja punnerrusta takaisin elämään 🙂

Pakko aloittaa siitä aamusta, kun marssin sairaalaan. Leikkaukseen mennessä piti riisua alasti ja laittaa sairaalakamat päälle ja omat kamat erillisiin pusseihin, jotka sitten odottaisi mua mun huoneessa leikkauksen jälkeen. Ihan jees. Kunnes näin ne ”pikkuhousut” mitkä piti laittaa. Päästin sivistyneitä naurun pyrskähdyksiä pukukopissa, kun tajusin, että se neliön muotoinen sideharson ja Uuno Turhapuron reikäpaidan yhdistelmää muistuttava riepale onkin varustettu kahdella reiällä, josta menee jalat. Eikä siinä vielä kaikki. Siellä pussissa odotti ”pikkareiden” lisäksi sellainen jätti-Tena Ladyn liimaton versio, joka laitettiin haaroväliin, jos pisu livahtaa pöksyihin. Noudatin kuuliaisesti pikkuhousujen kokoamisohjeita, koska olen saanut myös lempinimen Pisuli tässä jossain vaiheessa. En tosin tiedä olisko ihan oikea vaippa ollut parempi vaihtoehto kuin kanootin kokoinen terveysside.

Okei, pitänee siirtyä eteenpäin pikkareista. Sitten ensimmäinen rauhoittava nappi suuhun ja pyörätuoliin. Miksi se on niin nöyryyttävää olla pyörätuolissa toisen rullattavana? En kerennyt pohtimaan tätä kovin kauaa, koska seuraavaksi piti siirtyä jo sänkyyn, jossa mua kärrättiin taas lisää pitkin sairaalan käytäviä. Sekin oli jotenkin nöyryyttävää. Ja maailma näyttää niin ihmeelliseltä sieltä kuvakulmasta. Teki mieli vaan piiloutua sen lakanan alle Tena Lady pikkareissani ja leikkiä rääpälettä: Hampurin jossain sairaalassa yksin menossa polvileikkaukseen ja apua miten olenkin taas järjestänyt itseni tämmöseen tilanteeseen.. No onneksi sain pian kipulääkkeet, jotka laitto asiat uuteen perspektiiviin, if you know what I mean. Seuraavaksi nukutusta kohti ja tippahan meni taas päin helvettiä, kämmenselästä puhkasivat verisuonen, kun se meni kieroon. Tippa siirrettiin ranteeseen ja sitten olinkin jo heräämössä.

Heräämössä mut ravisteltiin hereille ja kerrottiin, että leikkaus meni hyvin. Kysyin, että voinko pelata beach volleyta kesällä. Se sano, että en voi. Lääkäri lähti ja aloin itkemään. Sitten nukahdin. Sitten heräsin ja itkin taas. Hoitaja tuli antamaan lisää kipulääkettä. En mä tiiä, mitä mä oikein edes itkin. Se ajatus tuntui ainakin tuovan roskia silmiin, että aamulla kävelin tänne ja tossa se jalka nyt on ihan vammasena ja taas mä joudun aloittamaan kuntoutusurakan ja tuleeko siitä ikinä jalkaa. En pääse maajoukkueseen ja en pysty pelaa biitsiä ja kesä ihan pilalla. Kerran mä tosin hymyilin onnellisena, kun katoin niitä muita heräämössä olevia ja niiden sykkeitä ja vertasin omaani, kun ne näkyi näytöillä sängyn vieressä. Mulla oli alin syke, jotain 36. Totesin siinä pienessä lääkepöllyssä, että “ai että mä oon niin fit ja paremmassa kunnossa kun noi muut sällit täällä”. Sitten mä nukahdin. Mut taisin silti itkee taas ku heräsin. Jatkoin unia sitten omassa huoneessa, jonka jaion saksalaisen mummon kanssa.

Mummo oli ihana ja piti huolta musta. Sieltä omasta pedistä se huuteli mulle ”nein nein!”, kun yritin kavuta sängystä vessaan omin avuin. Vessa oli ehkä kolmen askeleen päässä, joten tuntui typerältä pyytää apua. (Jep, oikea idiootti suomalainen perusasenteella ”en mä mitään apua tartte”). Hyvin ne kaks ekaa pissareissua meni kun kipulääkkeet oli niin vahvat että silmissä pyöri, mutta jalassa ei tuntunut kovin pahalle. Pöntölle istuminen ei tosin onnistunut siltikään kovin hyvin. Mutta auta armias, kun ne leikkauksen kipulääkkeet alkoi hellittää ja todellisuus jysähteli kipuaaltoina polveen… Lopulta ne aallot oli vienyt mut keskelle merta.

Taisin lähettää äitille viestin, että jokainen liike, sydämenlyönti ja hengitys sattuu. Ehkä se kertoo tarpeeksi parista ensimmäisestä päivästä, jotka olin sairaalassa. Pyysin ja sain siis lisää kipulääkkeitä, joten hetkeksi aina helpotti vähän, mutta pakko sanoa, että mietin paljon niitä, kellä on syöpä tms. ja tollaset kivut on enemmän tai vähemmän läsnä. Mullahan on vaan yks pieni polvi leikattu ja tuska on näin suuri, että kuinka hirveitä tuskia maailmassa muilla ihmisillä oikeesti on.. Tai niitä ihmisiä, kellä ei ole tämmöisiä kipulääkkeitä auttamassa niihin tuskiin.

No niin, ettei nyt menis ihan mollivoittoiseksi tämä löpinä niin kuvitelkaa mun ja saksalaismummon yhteinen aamu, kun pohditaan syödäänkö tänä aamuna kuivaa leipää vai kuivempaa leipää. Mummo puhu mulle saksaa ja mä vastailin simppelisaksalla tai englanniksi samalla kun katsoin saksalaista Late Lammasta mun pikku telkkarista (katso kuva alhaalla). Mummo kattoi jotain Onnenpyörän tyylistä ohjelmaa aina aamulla. Siinä me sulassa sovussa eleltiin pari päivää. Sitten kun mä sain kepit (=vapauden käydä yksin vessassa, hallelujaa!) ja lähettiin harjoittelemaan keppien käyttöä fyssarin kanssa niin mummo tuli mukaan omalla rullatuolillaan aina. Se käveli siellä mun perässä. Tarkasteli mun edistymistä varmaan, ihana mummo :D. Yks vika mummossa oli: se kuorsas ihan hirveesti klo 19 alkaen. Mutta annoin sen sille anteeksi, koska sillä oli aikamoisia kipuja kans välillä. Hyvä jos sai vähän nukuttua.

On se vaan aika hurjaa, kun jouduin aloittaa opettelemaan kävelyä keppien kanssa. Ihan hiestä märkänä 10 metrin ”kävelyn” jälkeen. Sitten ehkä vähän taas vetistelin, kun pääsin huoneeseen. Ei perhana, kuinka kaukana mun lentopallon pelaaminen tästä vielä on. Kävelyhän ei tarkoittanut sitä, että olisin varannut jalalle painoa ollenkaan. Alkuperäinen suunnitelma oli, että 2 ensimmäistä viikkoa täysi varauskielto, neljännellä viikolla saa alkaa varaamaan 50% jalan painosta jne. ja 8. viikolla kepit pois. Koukistuskielto oli kans 2 viikkoa, sitten 60 astetta neljännellä viikolla ja 90 astetta kuudennella viikolla ja sitten 7-8. viikolla pitäisi saada asteita lisää. Kaikki lääkärit, jotka siinä kävi, kertoivat kuitenkin, että nyt polvesta tulee parempi kuin ennen ja leikkaus meni hyvin. Patellajänne siis avattiin ja sieltä sisältä poistettiin luunpala ja sitten takaisin kiinni. Luulin, että arpi olisi ehkä max. pari senttiä, joten kun ensimmäisen kerran näin sen niin luulin, että ne on ottaneet koko polvilumpion pois (liioittelen). Alla pari kuvaa sairaalasta. Kattokaa mikä reikä näkyy röntgenkuvassa! Siinä se “pikku” paskiainen oli, mutta nyt se on poissa, pelkkä reikä jäljellä.

kuva 1

kuva 2

kuva 3

Tästä lähtee selviytyminen osa 2:

Kolmantena päivänä sain luvan lähteä kotiin ja Tiilikaisen Riikka luojan kiitos tuli hakemaan mua ja käytiin hakemassa apteekista tarpeeksi nappeja, että pärjään. Riikka fiksuna tiesi jo mitä elämä on leikkauksen jälkeen, joten ladattiin mun sängyn viereinen pikkupöytä täyteen kaikkea tarpeellista, kuten suklaata. Siitä se Niksi-Pirkkailu sitten lähti, koska elämä oli aika vaikeaa. Kokeilkaapa joskus: ottakaa kepit ja toiselle jalalle koukistus- ja varauskielto ja ei muuta kuin kokkailemaan tai kahvin keittoon, sitten syöminen/juominen ja jälkien siivoaminen. Toimii muuten yhtä hyvin kuin VR:n junien Wi-Fi.

Huomaa myös, että kaikki liikkuminen sattuu joka tapauksessa ja et voi jännittää lihaksia ollenkaan, koska se se vasta sattuukin (elämä ilman etureittä ei ole elämää sanon minä). Missäpä juot tai syöt kun et voi istua? Pakko päästä makkariin sängylle, koska seisaallaan ei voi olla enää, polvea ei kärsi pitää alaspäin ja muutenkin oikea perse kramppaa ihan kohta. Miten saat lautasen tai mukin sinne makkariin? Niin. Ehkä parempi mutustella vaan niitä suklaita ja muita sellaisia mitä voi heitellä keittiöstä omaan huoneeseen ja kinkata perässä (banaanit toimii tässä ihan hyvin). Tai potkia kepeillä eteenpäin (pakatut tuotteet). Tai kerran otin mun pinkin pienen rullilla kulkevan lentolaukun, latasin sen jääkaapin edessä täyteen ja laitoin kiinni ja työnsin sitä kepeillä mun edessä makkariin. Tadaa, mikä niksi! Myös pyykinpesu onnistu jotenkuten tällä keksinnöllä. Kahviaddiktina opin myös kuljettamaan kahvikupin sormien välissä, vaikka kävelin kahdella kepillä. Kahvi piti laittaa vaan mahdollisimman isoon kuppiin, jotta se sai tilaa läikkyä ja lainehtia siellä matkalla makuuhuoneeseen. Suihkussa käynti oli mahdotonta, koska meillä oli amme. Olisin ehkä juuri ja juuri päässyt ammeeseen, mutta sinnepä olisin jäänyt. Keksin keinon käyttää käsisuihkua ja ”roikkua” ammeen yllä, jolloin roiskutin vaan puolet vedestä kylppärin lattialle. Kätevä emäntä!

Ensimmäinen kauppareissu oli järkyttävä. En jaksa edes kertoa, miten hyvin aliarvioin matkan, polven kestävyyden, reissun toimivuuden ja keston kepeillä ja reppu selässä, mutta kerronpa teille kurkusta. Kinkkasin kaupassa kurkkujen viereen, asettelin kepit vihanneslaatikoita vasten, tasapainoilin yhdellä jalalla etsien sitä täydellistä kurkkua, nappasin ensimmäisen, joka oli edes sinne päin, otin kepit ja kenkkuloin punnitusvaa’alle, punnitsin kurkun, kinkkasin takaisin, asetin kepit samaisia vihanneslaatikoita vasten, otin repun pois selästä, avasin vetskarin, laitoin kurkun reppuun ihmisten tuijottaessa, että mitä tuo tyttö tekee, suljin vetskarit, heitin repun selkään, otin kepit, joista toinen oli jo kaatunut ja kinkkasin seuraavan tuotteen viereen. Ostoslista lyheni aika lailla kaupassa, kun yhden kirotun kurkunkin kanssa meni puoli tuntia.

Pikku hiljaa kivut helpotti ja opin liikkumaan kepeillä paremmin. Sitten onneksi myös kultsi aka Poikelan Antti tuli käymään, kun Sammolla valitettavasti, mutta kuitenkin mun onneksi, loppuivat pelit ja Antti pystyi lentämään Hampuriin auttamaan mua muuttamaan takaisin Suomeen. 8 päivää leikkauksesta ja olin päättänyt lentää Suomeen no matter what. Yksinolo Saksassa sai riittää. No, Finnairilla olisin joutunut maksamaan 300euroa sellaisesta paikasta, jossa olisin voinut pitää jalan suorana, joten totesin, että sitten kärsin pari tuntia. Ja niin totisesti kärsin. Mutta onpahan siitäkin selvitty.

Suomeen laskeutuessa oli uudet haasteet, kun laukkuhihna alkoi pyörimään ja keikuin siellä keppien kanssa. Sain apua venäläiseltä pariskunnalta (suomalaiset eivät tarjonneet apuaan), jotka ottivat mun laukun omaan kärryynsä ja veivät mut istumaan terminaaliin ja odottamaan Anttia, joka tuli eri lennolla. Antin lento piti olla tuntia myöhemmin perillä, mutta totta kai se myöhästyi reilun tunnin verran. Siinä penkeillä sitten kökötin jalka paketissa ja iso matkalaukku vieressä karmaisevan pissihädän kanssa. Melkein jopa toivoin Tena Lady pikkuhousuhässäkän paluuta… Mutta onneksi siihen istahti vanhempi pariskunta, joita pyysin vahtimaan laukkuja, kun kinkkaan vessaan. Heillä oli kiire, joten he sanoivat, että onnistuu, jos käyt viidessä minuutissa. Jaahas. No minäpä juoksen siinä tapauksessa, kun kerran elämäni kunnossa tässä olen hehe.

Mutta tästähän on taas tulossa romaanipostaus, joten taidanpa jättää kerrottavaa myös seuraavaan kertaan… Siihen ei mene kuitenkaan kolmea kuukautta, koska olen herännyt henkiin 🙂 . Ehkä mä masennuin vähän tuossa leikkauksen jälkeen ja en halunnut kirjoittaa blogiin mitään, että voi että kun minulla täällä nyt masentaa ja suruttaa yähblääh. Halusin vaan nysväillä piilossa maailmalta ja ihmisiltä hetken aikaa. Mutta en mä kovin pitkään nysväillyt, koska parin viikon päästä leikkauksesta heitin kepit (tai ainakin toisen niistä) kaakkoon ja aloin linkuttamaan ilman keppejä, ja nyt parisen viikkoa sitten otin hyppyjä biitsillä eikä sattunut!

Eli kuntoutus mennyt tosi hyvin ja Suomen päässä kuntoutusohjelma oli paljon parempi kuin se aiempi, minkä sain mukaan Saksasta. Pääsin maajoukkueen kautta Ortonille (kiitos Taselle ja Laurilan Jaanalle!), jossa olen saanut tosi hyvää hoitoa ja ehkä jopa osallistun biitsiturnaukseen viikon päästä. Uskomatonta! Ei mulla mitään lihaksia enää ole, joten niitä on turha etsiä ja muutama pentele siellä hiekalla varmaan kajahtaa, kun pallo, polvi tai tuuli ei tottele mua, mutta ei se mitään. Kolme kuukautta sitten käveleminen oli vasta vain unelma.

tiger