Kun makasin tuossa kevättalvella vällyjen välissä ja tajuntaan alkoi iskostua, että ei tästä jalasta taida ensi kaudeksi tulla ammattilentopalloilijan vaatimaa kinttua, piti viettää tovi ajatuksen kanssa, että mikähän sitten saisi minut nousemaan täältä sängyn pohjalta, johon olen sulautunut, takaisin ihmisten ja normaalin elämän pariin?
Noh, olen nyt sitten asunut Denverissä heinäkuun alusta lähtien ja työskennellyt vapaaehtoisvalmentajna Colorado University of Boulderissa. Löytyihän sitä elämää lentopallon ulkopuoleltakin! 🙂 Lähdin tirkistelemään, mitä lentopallon valmennus on tällä puolen kuplaa nimeltä Maa ja olen kuitenkin tarpeeksi kaukana omasta pelaamisen kuplasta. Suomessa en olisi. Olen aina sanonut, että ei ei, ei musta ikinä valmentajaa tule. En halua valmentaa. Että onhan tämä nyt melkoinen yllätys itsellekin, a) että pääsin tänne b) kuinka innoissaan olen tästä hommasta.
Näkymä kampukselta 🙂
Kävin kevään ja sairasloman aikana muutamaan otteeseen Denverissä ja tuumin sitten kerran, että mitäpä jos hakisin täältä töitä. Raapaisin sähköpostin kasaan, jossa kerroin tarinani ja lähetin muutamille yliopistoille, joissa pelataan tasokasta lentopalloa. Monet yliopistot vastasivat, että ei ole paikkoja. Coloradon valmentaja sanoi myös, että ei ole paikkoja, mutta mielellään tapaa minut ja kertoo vinkkejä, miten voisin päästä joskus osaksi jenkkien lentismaailmaa. Keskustelu lähti rullaamaan ja tietokonetermeillä sanottuna me klikattiin! Samalla tuli ilmi, että heidän vapaaehtoisvalmentajansa lopettaa ja he haastattelevat siihen tällä hetkellä seuraajaa. Tuumin, että no se on kyllä pitkässä kuusessa, mutta mitäpä siinä häviää, kun hakee.
Hain paikkaa virallisesti, kävin melkein viiden tunnin haastattelussa, joka menikin sitten ihan kivasti aksentista huolimatta ja sain paikan. Sain viisuminkin, vaikka sen kanssa piti hetken aikaa järsiä kynsiä, että miten se järjestyy niin nopealla aikataululla. Viisumiksi tuli “asiantuntijaviisumi” ja se on voimassa kesäkuuhun, mutta ei anna mahdollisuutta ansaita rahaa työstä, jota teen täällä.
Ja rahaahan minulla ei ole niin, että voisin vain elellä vuoden täällä (vuokrat hipoo taivaita, kun Denver on muutenkin 1600 metriä meren pinnan yläpuolella – Mile High City 🙂 niin samalla teen töitä Finxs Ltd:lle. Ja sepä ei monelle sano sitten yhtään mittään, mutta moni lentis- tai koristyyppi on saattanut nähdä Sappisen Jukan naaman maajoukkueiden mukana. Jukka teki meille urheilumaailmaan sovellettua persoonallisuusanalyysia muutama vuosi sitten ja tutustuttiin samalla. Kysyin sitten talvella, kun sairastuin, että kuule ei sulla olis mitään tehtävää, joita voisin tehdä sulle etänä. Anna vaikka Excel-taulukko, mutta pakko saada tehdä jotain järkevää tekemistä ja mielellään tekisin töitä sulle.
Jukka vastasi, että no itseasiassa… Mulla olisi yksi projekti… Ja siitä se sitten lähti! Nyt meillä on valmis työkalu urheilijoiden kompetenssien testaamiseen ja materiaalia urheilijoille ja valmentajille, johon on yhdistetty Jukan vuosikymmenten kokemus ja näkemys ja mun hiukan tuoreempi (hihi), mutta kokemus kuitenkin ja se, mitä kaikkea on tullut luettua ja opiskeltua ennen, jälkeen ja pelaamisen aikana. Tämä on ollut niin mielenkiintoinen projekti, että hommat ovat jatkuneet ja yhtään tylsää Exceliä ei ole tullut täytettäväksi.
Kompetenssityökalun tarkoitus on selvittää, missä urheilijan luonnolliset vahvuudet ovat näiden 18 kompetenssin osalta ja miten niitä voisi käyttää paremmin hyödyksi. Voitaisiin siis puhua mentaalisten voimavarojen paikantamisesta ja hyödyntämisestä. Työkalu antaa tulokset, miten urheilija sijoittuu noiden 18 kompetenssin osalta ja materiaalia siihen, miten kehittää vahvuudet huipuiksi sekä varmistaa, että urheilija ei myöskään kompastuisi heikkouksiinsa. Mutta se siitä.. Jos siellä ruudun toisella puolella ketään kiehtoo kuulla lisää niin sujauta sähköpostia osoitteeseen saana_koljonen@hotmail.com tai kontaktoi miten haluat 😉
Ja jos te vielä mietitte, että miten ihmeessä mä nyt sitten tykkäänkin valmennuksesta niin ahaa lamppu alkoi palaa, kun mietin, miten yhdistää urheilun yhteiskuntatieteiden/urheilujohtamisen maisteritutkinto, kokemus ja intohimo lentopalloon liittyen, loputon oppimisen halu, kiinnostus urheilupsykologiaa kohtaan ja aito välittäminen pelaajien tulevaisuudesta.
Kaipaan enemmän mentaalipuolen ymmärrystä ja ajatuksien valmennusta lentopallon valmennukseen ja siihen suuntaan ollaankin menossa, mutta miksi en itse ottaisi vastuuta ja lähtisi tekemään parempaa treeni- ja kilpailuympäristöä tulevaisuuden urheilijoille? Tällä hetkellä olen enemmän vastuussa puolustuksen ja vastaanoton sekä huippu-urheilijan mindsetin kehittämisen kanssa ja siinä riittää haastetta. Päävalmentajat täällä ovat erittäin päteviä pöllöjä ja pääsen päivittäin oppimaan heiltä. Parasta. On myös sanottava, että olen erittäin iloinen, kun olen löytänyt lentopallosta vielä tavallaan uuden puolen.
(Jos jollekin tulee Suomen Valmentajat -lehti niin sinne kirjoitin kans tästä prosessista jotain…)
Eli kaksi työtä ja molemmat maistuu. Jalan kanssa edelleen ollaan kuntoutuspolulla. Arpikudosta on paljon neljän operaation jälkeen ja osa siitä on kiinnittynyt akillesjänteeseen, joka rajoittaa liikkuvuutta paljon, joten sen kanssa jumppaillaan. Vaikeus on vain löytää tarpeeksi halua ja aikaa pelkkään kuntoutukseen nyt kun on kaksi työtä, jotka meinaavat imaista mukaansa ja aika on kortilla koko ajan.
Usein multa kysytään kaipaanko pelaamista. No kaipaanhan minä. Välillä kaipaan hitosti. Kaipaan sitä tunnetta, kun voi riemuita ja pitää älämölöä porukalla pitkän pallorallin jälkeen. Tai löytää toisen silmistä sen katseen, että nyt muuten mennään perkele.
Kaipaan tunnetta, kun on antanut kaikkensa treeneissä ja silti nukkumaan mennessä ei malta odottaa seuraavaa päivää, että pääsee takaisin treenaamaan.
Kaipaan tunnetta, kun ei jaksaisi enää yhtään ja joku tulee ja ottaa kädestä kiinni sanoen, että kyllä se siitä. Ja niinhän se siitä sitten.
Kaipaan sitä tunnetta, kun pääsee täydelliseen flow-tilaan ja pelaaminen tuntuu, kuin lentäisi tilanteisiin sekuntia ennen kuin ne tapahtuu.
Kaipaan sitä, että saisin tehdä urheilullisesti niitä asioita, mistä nautin. Kaipaan peliä. Kaipaan juoksemista, hyppimistä.
Eniten kaipaan sitä hymyä ja iloa, minkä pelaaminen saa mussa aikaan.
Kuva:Jyri Kivimäki
Joten teille kaikille, ketkä vielä saatte pelata, urheilla, tehdä asioita, missä tietää, että aika tulee joskus vielä vastaan – ja vaikka välillä se tekeminen on vaikeaa ja haastavaa…
Niin koskaan ei tiedä, milloin se on ohi. Milloin pelaaminen on ohi. Mikään ei ole varmaa. Paitsi se epävarmuus. Ja se, että menetettyä aikaa ei saa takaisin. Tämän hetken merkitys on valtava, kun sen oivaltaa. Jos siitä ei ota kaikkea irti, ja ole läsnä, se menee huti. Ja mitä enemmän on läsnä, sitä enemmän sitä tajuaa arvostaa.
Me ollaan vain ihmisiä. Meidän aika on rajallinen. On hyvä välillä tajuta ne rajat ja tehdä/ryhtyä tekemään asioita, joilla on oikeasti merkitystä. “Be terrified of regret” – tee asioita, jotka tuovat paloa elämään, vaikka se vaatisi uuden suunnan ottamista. Totta hitossa pelottaa ottaa myös askelia suuntaan, missä ei välttämättä ole vielä ollut, koska siellä ei ole vielä polkua ja on muuten kaikennäköistä epäselvää ja epämukavaa tiedossa. Ei täällä Jenkeissäkään asuminen ole tosiaan pelkkää ruususatoa ollut, mutta ilman piikkejään ruusu ei ole ruusu vaan joku kukka tikun päässä. Piikit on sen tunnistettava ominaisuus. Mikä meidän, mun ja sun on?
Elämisen hetket eivät ole itsestäänselvyyksiä. Ilon ja naurun hetket eivät ole itsestäänselvyyksiä. Onnistumiset, tunteet, hetket pelikentällä eivät ole itsestäänselvyyksiä. Terveyskin on melkein kuin kirjaston kirja. Se on vain lainassa ja laina-aika menee jossain vaiheessa väkisinkin umpeen ainakin kilpaurheilun saralla. Joskus tulee sakkoja, kun laina menee yliajalle. Joskus taas voi saada lisäaikaa, kun tajuaa etukäteen pitää asiasta huolta. Pidetään siis itsestä ja toisista huolta ja arvostetaan aikaa, mitä meillä on. Aikaa ei voi laittaa pankkiin odottamaan ensi viikkoa tai eläkettä. Aika kuluu joka päivä ja vie meitä lähemmäs omaa laina-ajan umpeutumista, urheilussa ja elämässä. Annetaan sen ajatuksen pitää meidät useammin läsnä tässä hetkessä asioiden ja ihmisten parissa, jotka merkitsevät eniten.
Terkkuja Denveristä,
Saana