Minkä ihmeen takia kirjoittaisin blogia, koska maailmassa on niin paljon viisaampia ihmisiä kuin minä, joilla on enemmän tietoa asioista, joista kirjoitan? Millä ilveellä perustelen oman mielipiteeni olemassaolon tässä maailmassa? Tai tarkemmin sanottuna, mikä lisäarvo sillä on, että kirjoitan julkisesti asioista, jotka mua mietityttää? Miksi kirjoittaisin jostain henkilökohtaisesta ja altistan itseni arvostelulle ihan vapaaehtoisesti ja julkisesti?
Käännän ajatukset toiselle näkökulmalle (aiheena kaikkea blogin ja taivaan väliltä, blogin kirjoitus on vain yksi esimerkki): Mitä saan kirjoittamisesta? Mitä jos saankin onnistumisia? Mitä jos yritän, vaikka vähän pelottaa? Mitä häviän? Mikä pelottaa? Pelottaako se, että yritän vai se, miten minut nähdään tai koetaan, jos epäonnistun? Miksi muiden sanat, teot tai eleet estäisivät sen, mitä haluan tehdä tai kokea?
Yritän yhä enemmän omassa elämässäni vetää edellä mainitun ajatusketjun läpi, kun jään pohtimaan jotain, mitä haluan tai unelmoin. Jukupliut miten joskus omat ajatukset selkiytyy! Silloin usein myös saa käännettyä omat ajatukset niin, että ajattelee onnistumista ja mitä se voi tuoda, ja sitten vaan lähtee tarpomaan sitä kohti. Pieni pelko taustalla voi olla ihan jees, koska rohkeus ei tosiaan ole minulle sitä, että ei pelkää mitään. Rohkeus on enemmänkin sitä, että uskaltaa mennä ja tehdä, vaikka vähän puntissa tutiseekin.
Muutos esimerkiksi on usein pelottava tai ahdistava asia, koska ei ole varmuutta siitä, mitä tapahtuu, kun jokin muuttuu. Mutta niinä hetkinä ajattelen, että vielä enemmän minua henkilökohtaisesti ahdistaa se, että jos en yrittäisi ja jäisin katumaan sitä. Katumuksen pelko on minulla siis suurempi kuin muutoksen pelko, minkä takia olen joihinkin asioihin uskaltanut ryhtyä, koska pelkään menettäväni jotain huikeaa, jota elämä juuri sillä hetkellä tarjoaa.
Ja jos jokin pelottaa, ajattelen asian usein niin, että siihen tapahtumaan tai asiaan liittyy tunteita. Sillä tunteet, vaikka pieni pelko, kertoo myös siitä, että tapahtumaan tai asialla on myös jotain merkitystä. Sillä on siis jotain väliä, siksi tunnemme jotain. Ainakin mun tomppelifilosofialla.
Tomppelifilosofina jatkan mutu aiheeseen, ainahan pitää heittää yksi mutu ilmoille ja nyt se on se, että tuntuisi siltä, että osaamme nykyään tehdä arvoanalyyseja paremmin ulkoisille asioille, kuten yrityksille, sometileille, urheilulle, opetussuunnitelmille jne., mutta unohdamme tehdä samanlaista analyysia, tarvekartoitusta, visiota, missiota, strategiaa tai miksi sitä halutaan kutsuakaan oman elämämme suhteen.
Mietiskelen välillä, että eläisimmekö eri tavalla, jos epävarmuus ei veisi meiltä uskallusta? (Ei tietenkään koske kaikkia..) Usein epävarmuutta luovat tilanteet ovat liitoksissa siihen, että epävarmuus piilee syvemmällä, sisällä meissä. Olisiko samalla vähemmän ahdistusta, masennusta, itsekkyyttä, ja muita epävarmuuden aiheuttamia sivutuotteita, jos epävarmuutta omasta itsestä olisi vähemmän? Oma ajatuskuplaketju menisi jotenkin siihen suuntaan. Iso kysymysmerkki tuleekin siihen, että miten epävarmuutta sitten olisi vähemmän?
Palaan arvojen äärelle, kun mietin tätä. Mitä jos nappaisimme kivan, kotoisan nurkan jostain, istuisimme alas kahvikupin (pannun) kanssa ja laittaisimme aivonystyrät puuhiin, miettisimme, keitä olemme, mitä ovat oman elämäni perusarvot, mikä on meille tärkeintä elämässä, ja miksi, miten ne näkyisivät päivittäisessä tekemisessä?
Ja eläisimme noiden vastausten ohjaamana ja mukaisesti edes joiltain osin. Jotenkin tuo saa ainakin oman elämäni helpottumaan, kun tietää tekevänsä asioita, joiden kanssa on täysin sinut, tai jopa enemmän. Ne tuovat lisää paloa tekemiseen, kun teen töitä asian eteen, joka todella merkitsee minulle jotain. 
Jotenkin kun tajuaa itsestään enemmän, ymmärtää myös enemmän omaa käytöstä. Oppii pikku hiljaa pitämään omista piirteistä. Toki myös samalla kasvamaan ihmisenä. Meissä kaikissa on hyviä ja huonoja puolia.
Hyväksyvä suhtautuminen omaan itseen luo kuitenkin juuri sen kasvualustan, josta voi helpommin ponnistaa kohti uskaltamista ja siten kohti onnistumisia. Se mielestäni johtaa tilanteeseen, jossa epävarmuustekijät vähenevät luonnollisesti.
Ja pitää muistaa se, että välillä saa olla hukassa. Sitä ei pidä hävetä. Me vaan usein liitetään epävarmuuteen häpeän tunteita, ihan kuin pelkkiä itsevarmoja ihmisiä pitäisi vain arvostaa ja ihailla ja epävarmuus olisi hävettävää. Ja sitten ollaan enemmän solmussa kuin tarvitsisi. Ja ihan suotta. Ei elämän tarvitse olla koko ajan niin kristallinkirkasta. Hapuilu on ihan jees. Se hapuilu pitänee vaan tiedostaa ja myöntää, jotta siitä pääsee jossain vaiheessa taas siihen suuntaan, mitä pitää arvokkaana ja tuo hyviä asioita elämään:)
Tunne ja ymmärrä kuka olet. Tunne ja ymmärrä samalla etenkin se, että se on tarpeeksi.
Esimerkki omien arvojen päivittämisen jäljiltä… Itse arvostan esimerkiksi aitoutta lähes tulkoon eniten tässä pinnallisessa hyörinnässä ja olen myös päättänyt, että sillä tavalla minä sitten aion elääkin.
Piste.
Yritän mm. välttää turhaa ihmisten mielistelyä, vaikka mustahan olis maailman ihaninta, että kaikki tykkäisi musta, mutta testattuani tuota totesin sen olevan mahdoton yhtälö ja vievän hirveästi energiaa… Mutta siis, niin kauan kun olen oma aito itseni, niin ne ihmiset, ketkä arvostavat minua tällaisena kuin olen, tulevat myös pysymään elämässäni. Ja ehkä houkuttelee lisää aitoja ihmisiä ympärille, koska he ovat tutustuneet oikeaan persoonaani. Tämä ympäristö siten lisännee todennäköisesti omaakin hyvinvointia. Toki jokunen mätämunanenkin sinne tulee aina silloin tällöin eksymään, mutta arvostan itseäni nykyään sen verran, että mätämunat eivät saa jalansijaa ympäristöstäni vaan joutuvat kohtaamaan exit kyltin hyvin pian.
Samalla olen huomannut, että olen rohkaistunut sanomaan oman mielipiteeni useammin, koska koen, että seison sanojeni takana. Seison itseni takana. Miettikää, miten tärkeä asia, seisoa oman itsensä takana? Mitä väliä, mitä muut sanovat sinusta ja tekemisistäsi, jos et itse seiso omien sanojesi ja tekojesi ja arvojesi takana tai niiden puolesta?
Elämme liian paljon miettien, mitä muut ajattelevat meistä. Osa voisi korjaantua sillä, että tietäisi sisimmässään tekevänsä jotain sellaista, mitä pitää arvokkaana, jolloin muiden mielipiteet eivät ulotu rajoittamaan meitä.
Se jonkun julkkiksen tai fitness tyypin Instagramin kuva ei välttämättä olekaan elämisen ytimessä. Mikä saa minut tuntemaan ylpeyttä omasta itsestä ja omasta toiminnasta? Vähäpukeinen kuva omasta treenatusta kropasta? Kyseenalaistan, että tämä olisi monen oikea unelma, mutta silti moni tavoittelee juuri tuota ja selaa noiden tyyppien kuvia tuntien pientä huonoa oloa siitä, miltä itse juuri nyt näyttää. Aika järjetön yhtälö hyvinvoinnin kannalta.
Tommy Hellsten kirjoitti, että jos emme tunne omaa sisintämme, mitä tai keitä olemme, koemme jonkinlaista tarvetta tehdä itsestämme parempia kuin oikeasti olemme tai näyttää paremmalta. Se on stressaavaa. Todistella muille ihmisille vaikka sitä, kuinka haluttava, pätevä ja ahkera olen.
Eikö se riittäisi, että sen vaan tietää sisimmässään? Silloin meidän ei tarvitsisi myöskään keskittyä kehujen kalastamiseen tai kaipaamaan niin kovasti hyväksyntää muilta ihmisiltä. Jos olemme hyväksyneet itsemme, vahvuuksineen ja heikkouksineen, niin muiden sanat eivät hetkauta meitä enää suuntaan tai toiseen niin paljoa.
Itse ainakin totesin tuossa taannoin, kun kävin rehellisesti omia heikkouksiani läpi, että nyt kun tiedostan ne entistä paremmin niin niitä ei voida käyttää minua vastaan enää samalla tavalla. Ei se edelleenkään hyvältä tunnu, eikä tarvitsekaan tuntua, mutta enää se ei kolahda pahasti.
Tiedättekö niitä ihmisiä, keiden ei tarvitse todistella olemassaoloaan vaan se ikään kuin hehkuu heidän ympärillään?
Kun tulee sellainen tunne, että tuo ihminen on rauhallinen, kaunis, juuri tuossa sellaisena kuin on?
Ah.
Sellaiset ihmiset ovat arvokkaita ja harvassa. Kaikilla meillä on omat kipupisteemme ja kasvun paikat, mutta uskaltaisin väittää, että oman arvopohjan tunteminen helpottaa meitä olemaan sinut itsemme kanssa ja johdattaa sellaisen pienen hehkun, hyvien asioiden ja ihmisten äärelle.
Semmosta kevyttä sunnuntaiviihdettä sitten kaikille.. 🙂
Kuvat: Pinterest.
Kiva hei kun luit! <3
Saana