Kattelen tässä ikkunasta ulos seitsemättä viikkoa, että olispa kivannäköinen ilma käydä pihalla vaikka kävelemässä. Ajatukseksi se kuitenkin jää, kahdeksas viikko kuluu loppuun ja toive jatkuu. Yritän olla laskematta, mutta joinain turhautumisen hetkinä se kuitenkin iskee. Epäusko, että kohta olen maannut, istunut ja kontannut kaksi kokonaista kuukautta eikä tuo pirun haava tai jalka ole vieläkään missään kunnossa. 

Lyhyesti tarina menee näin: akillesjänne tulehtui joskus loka-marraskuussa, ja nilkka/kantapää/milloin mikäkin osa jalan sisällä tuntui kipeytyvän. Eräänä päivänä jalka turposi ja jäykistyi kuitenkin todella paljon. Pääsin lääkäriin ja sieltä lähete suoraan leikkauspöydälle. Jalassa oli/on bakteeri-infektio ja jalka piti avata mahdollisimman pian ettei se jatka leviämistä, poistaa ne bakteeripesäkkeet, ylimääräiset mädät tai mitkä lie ja huuhtoa jalka ja kudokset. Tuloksista selvisi, että infektio on myös luukudoksessa asti, mikä oli huono uutinen. Leikkaus tapahtui 5.12., hoitona n.1,5kk vahva antibioottitykitys (12 antibioottitablettia per päivä.. Naama on karissut lattialle moneen kertaan, kun iho ei meinaa kestää tätä) ja yksinkertaisesti lepo, koska tuo infektio lääkityksineen vie voimat.

Ensimmäiset päivät sairaalassa olin sellaisessa lääketumussa, että olo oli kuin toisella planeetalla. Joka kerta kun aloin lipua lähemmäs todellisuutta ja planeettaa nimeltä Maa, kipu jalassa kasvoi sitä tahtia, että päätin mielelläni pysytellä Venuksessa. Suoneen tiputettiin eri antibiootteja, kun odotettiin tuloksia leikkauksesta, että mikä bakteeri on kyseessä ja mikä vastalääke siihen tehoaisi. Elimme jännittäviä ja oksettavia aikoja. 

Pari viikkoa nukuin Ranskassa, söin lääkkeitä ja suklaata, kunnes sain lennot Suomeen. Infektio ja lääkkeet väsyttivät sen verran, että ihan tosi nukuin varmaan 12-15 h vuorokaudesta. Hereillä ollessa hoitajat tulivat asuntooni mittaamaan verenpainetta (usein liian alhainen, mikä selitti osaltaan sitä, että ekojen päivien aikana huimasi kuin puliukkoa), ottamaan verikokeita (antibiootti alkoi tehota bakteeriin, mutta maksa-arvot nousivat koko ajan), vaihtamaan siteet haavaan ja puhdistamaan sitä. 

Tässä vaiheessa haava oli auki ja se vuosi infektoitunutta verta yms. ulos eikä sitä saanutkaan tikata kiinni. Sillä oli sitten hyvä lähteä lentomatkalle Suomeen! Kepithän jätin Ranskaan, koska oli jo Ranskan lääkäreiden lupa sille vähän varata painoa ja kotona on tarvittaessa kepit odottamassa edellisistä seikkailuista.  

Suomessa 20.12. aamupäivällä join Poikeloiden uudella kauniilla vaalealla sohvalla aamukahvia (rohkea rokan syö hehe) maailman parhaalla Oatlyn kauramaidolla söpöstä muumimukista ja nautiskelin lumisesta maisemasta. Hetken onnellisuuden puuska valloitti olon ja hykertelin, että tänään pääsen kotiin Pihtiputaalle joulun viettoon ja onneni on varmaankin kääntymässä. Mutta äh sehän päättikin pyllistää! 

Iltapäivän lääkäritapaamisessa Pihlajalinnassa kuulin, että jalka pitää operoida uudelleen ja pian, jos jonain päivänä sillä vielä haluan pelata. Päätös oli siis helppo ja siitä kolmen tunnin päästä olinkin taas leikkaussalissa. Tällä kertaa sairaalasta lähtiessä jalkaa koristi joulunpunainen kipsi ja kaksi harmaata keppiä. Mieltä koristi lähinnä uusi lääkepilvi, josta roikkui vähän harmaita ajatuksia, että miksi tässä näin kävi. Iso kiitos Pihlajalinnaan Urheiluklinikalle, Mikko Kirjavaiselle sekä Petri Heleniukselle nopeasta toiminnasta ja asiantuntevasta hoidosta! Sekä Jaana Laurilalle Lentopalloliittoon, joka mahdollisti sen, että operaatio saatiin suoritettua saman päivän aikana ja oikeasti pääsinkin joulun viettoon Pihtiputaalle, vaikkakin hiukan eri reittiä ja eri fiiliksillä. 

Tänään, 20.1. lääkkeet, kepit ja kipsi on edelleen osa tätä onnen pyllistämää tarinaa, jossa optimistinen elämänasenne on punnittu moneen kertaan ja välillä vähän jopa moukaroitu. Päivittäiset kamppailut käydään pään sisällä lentopallokenttien sijaan. Haava ei tahdo sulkeutua ja palaaminen pelikentille on oikeasti jopa aika kaukana tämän hetken toiveista. Ainoa sallittu treeni on varpaiden kipristely. Tämän hetken päällimmäinen toive on siinä, että tuo haava alkaisi umpeutumaan, paranisi ja alkaisi tykätä elämästä tällä planeetalla. Tavoitteet ovat vaihtuneet (väliaikaisesti) kilpaurheilun maailmasta toiveeseen lääkkeettömästä päivästä, terveestä ihosta ja kropasta, mahdollisuuteen siirtää paino välillä vasemmankin jalan päälle, saada kenkä jalkaan tai käydä pihalla.

Jollain tapaa voimaannuttavia ajatuksia ovat olleet pääasiassa ne, joissa on ok tunnustaa ja tuntea, että tämä tilanne nyt vaan on aivan hanurista. Mitä sitä turhaan sokerikuorruttamaan, ei tämä mitään ideaalielämää vaan nyt ole ja jos sitä toitottaisin, valehtelisin itselleni. Optimismi ei ole minulle tarkoittanut sitä, että koko elämä ja joka päivä on pelkkää hypetystä ja positivismia vaan sitä, että uskoo vaikeillakin hetkillä, että selviää siitä haasteesta, mikä eteen putkahtaa. Ja toki huumorilla tässä pötkii myös pitkälle, katsokaa vaikka tuo kuva tämän kappaleen alla, jonka sain Outi Polsolta ensimmäisen leikkauksen jälkeen. Tällä tyypillä nimeltä Polso on pettämätön tyyli saada mut nauramaan myös keskellä muuten itkuista ja harmaata päivää<3.

En usko myöskään, että esimerkiksi tämän koettelemuksen tarkoitus olisi millään tavalla se, että hokisin, että “se mikä ei tapa, kasvattaa!” tai että feikkaisin hymy pyllyssä vaikka olo olisi kuin hiirenloukkuun jääneellä jyrsijällä. Kirjoitinkin Instagramin postaukseen, että tuon tyyppinen mentaliteetti ja suhtautuminen on alkanut ärsyttää jonkin verran. Varmaan siksi, että omalla(kin) kohdalla noita loukkaantumisia on sen verran, että tiedän jo aika lailla, mitä siitä saa ja miten se kasvattaa, kun kouhaisee pohjalta ja sairastuvan puolelta takaisin elävien ja pelaavien pariin. 

Nyt siis pointti taitaa olla enemmän siinä, että jos sattuu niin saa ja antaa sattua. On ok olla ei ok ollakseen taas joskus ok. On pöhköä ajatella, että henkisesti pitäisi aina olla “fine”, kun ei se mene fyysiselläkään puolella niin. Jos lyöt vasaralla peukaloon, siitä jää jälki ja hetken ajan sattuu, mutta se paranee kyllä ajan kanssa. Kipu on välttämätön, ei sitä pääse sillä hetkellä karkuun. Ja tajuat ehkä seuraavalla kerralla tähdätä paremmin siihen naulaan hehe. 

Mutta jos mentaalisella puolella tulee isketyksi (mielikuvitus)vasaralla, josta myös jää jälki, niin miksi se pitäisi ennemmin yrittää peittää tai salata? Alan uskoa enemmän siihen, että henkisen puolen haavereihin pätevät jopa melkein samat vinkit kuin fyysisiin: kroppa tuntee, tietää, mihin sattuu (jos annan aikaa ja tilaa tunteille), jonka pohjalta pystyy jotain ensiapua antamaan ja todennäköisesti aika parantaa paljon. Ja en nyt puhu mistään supervakavista mielensairauksista, ymmärrän, että kaikki asiat eivät ole niin yksinkertaisia, vaan toivon tuovani esille sitä, että vahvuus voisi olla myös uskallusta tuntea ja käsitellä vaikeitakin asioita eikä sen mantran hokemista, että “no pain no gain”. 

Ainainen positiivisuus tai negatiivisten tunteiden kieltäminen vie kyllä pois negatiivisten tunteiden äärestä, mutta jääkö ne silloin osittain käsittelemättä? Sainkin yhden hyvän kommentin Tarasanskin nuoremmalta veljeltä, että jos elämä olisi pelkkiä hyvien hetkien huippuja, ne menettävät merkityksensä ja olemuksensa ilman vastakohtia, sillä mihin niitä verrattaisiin? On hyväksi nähdä ja kokea myös ne kuopat, joita elämässä on, jotta ne huiput voisivat olla huippuja. 

Jollain tapaa yritän siis oppia näkemään pimeässä, löytää sieltä koloista valojen varjoja ja tulla tutuksi tunteen kanssa, kun ahdistaa eikä tiedä mitä tapahtuu. Se ei tarkoita sitä, että luovutan tai että olisin nyt kuoleman pauloissa täällä. Päinvastoin. Olen oppinut, että vaikka ahdistaa ja jalkaan sattuu niin sydän lyö silti. Ja aika kuluu. Aina. Olen silti olemassa. En välttämättä siinä samassa olemuksessa, mihin olen ehkä tottunut, mutta olenhan silti elossa. Se on itsessään jo rikkaus ja asia, josta voi olla kiitollinen. Lisäksi minua ympäröi huikea piiri ihania ystäviä ja läheisiä, joiden merkitys on toki jälleen ollut iso ja on edelleen. Heistä jaksan iloita aina, oli tilanne mikä tahansa, koska kuten sanoin, sydän toimii edelleen. 🙂

Sydämen lyöntien kautta pääsen kuitenkin kokemaan asioita. Ne lyönnit mahdollistavat olemisen, elämisen ja tuntemisen edelleen, vaikka jalka on paketissa. Ja pahimmista lääkehuuruista selvinneenä voin taas aidosti myös tuntea. Jaksan uskoa siihen, että tämä kaikki epämiellyttävyys, jonka nyt joudun läpikäymään, voi opettaa minulle jotain, joka tuo ehkä uuden ulottuvuuden omaan elämiseen ja se kantaa pidemmälle, ikään kuin antaa uuden vaihteen tai kerroksen siihen, mitä olen tekemässä tai mitä kohti olen menossa. Tsemppiä, voimia, rauhaa, valoa, uskoa, hyväksyntää ja kärsivällisyyttä kaikille, ketkä sitä tuntevat tarvitsevansa! 🙂 Tiedän, että en ole ainut, joka tällä hetkellä joutuu pitämään aikalisää. Tämä runo osuu naulan kantaan (eikä peukaloon) ainakin omaan fiilikseen, joten ajattelin jakaa sen tähän loppuun. 

“I

know

this transformation

is painful,

but you’re not falling apart;

you’re just falling into something

different,

with a new capacity

to be beautiful.”

-William C. Hannan