Valitse sivu

Seuraavaksi aion jakaa jotain sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin jakanut. Ensin ajattelin, että teksti on liian surullinen jaettavaksi, mutta erään viime viikkoisen keskustelun myötä tajusin, että niillä teksteillä, mitä olen kirjoittanut mutten uskaltanut julkaista, saattaa olla merkittävä vaikutus muihin ihmisiin, jotka käyvät läpi samantapaisia asioita nyt tai ovat käyneet menneisyydessä. Ja todellisuudessa, tämä teksti ei ole surullinen, se tarjoaa voimaannuttavan oppitunnin.

Joskus ne tarinat, joita emme haluaisi kertoa, ovatkin niitä, jotka tulisi kertoa. Samalla saatamme auttaa muita samassa tilanteessa olevia, koska tiedämme jo, kuinka hommasta voisi selvitä vähän napakammin. Ajattelenkin siis, että mikä idea on pitää oppimiani asioita sisällä ja piilossa? Jos jaan niin koko se sotku saa myös enemmän tarkoitusta ja positiivista kaikua.

Tämä kirjoitus syntyi silloin, kun sain bakteeri-infektion nilkkaani ja kävin sen takia läpi muutaman leikkauksen. Kävelin kepeillä, kannoin jalassani kipsiä ja vyötärölläni VAC-nimistä masiinaa, josta johti putki nilkkaani. Siinä se alipaineen avulla ja ruksutusten saattelemana pumppasi haavastani törkyä pieneen säiliöön. Lisäksi olin syönyt todella suuria määriä antibiootteja, jotka saivat muutenkin kuivakan hipiäni halkeilemaan kaikkialta. Olin laihempi kuin koskaan, silmäni olivat turvonneet kuin pullataikina ja sain punoittavaa ihottumaa kaikkialle kasvoihin ja kaulaan. Kyllä, olin tuohon aikaan melkoisen näyttävä tipu. Tässä esimerkki, kun yritän hymyillä kotona silmät kiinni turvonneena.

Rumuus

Eräs päivä matkustin bussilla Pihtiputaalta Helsinkiin (sutjakat 5 ja puoli tuntia) tapaamaan lääkäriä laastareiden ja haavasiteiden vaihtoa varten. Jäin pois asemalla ja olo oli ihan jees, olin lukenut mukavasti kirjaa bussimatkalla ja tein vähän töitäkin. Tunsin jopa hilpeyttä, koska minulla oli aikaa käydä hörppimässä kahvit yhdessä kivassa kahvilassa linja-autoaseman yläkerrassa. Niitä harvoja nautintoja noina päivinä! Vitsi miten siistiä. Hymyilin ja lähdin kipuamaan kohti kahvilaa.

Lähestyin kahvilaa, kun huomasin ihmisten tuijottavan. Tuijottavan minua. Olin hämmentynyt. Miksi ne mua tuijottaa? Kun katsoin takaisin, he käänsivät välittömästi katseensa muualle aivan kuin eivät olisi minua tuijottaneetkaan.

Silloin se iski tajuntaani.

Ne tuijottavat, koska näytin niin rumalta ja kamalalta.

Olin yksi niistä kaikista ympärilläni olevista ihmisistä, joista he kiinnostuivat, koska näytin niin kamalalta. Näin, että he yrittivät olla tuijottamatta, mutta too late, ehdin jo nähdä niiden katseet. Seisoin jonossa ja tunsin silmäni täyttyvän kyynelistä. Olen niin ruma. Olen heille kuin eläintarhan eläin.

Tilasin kahvini ja pyysin jotakuta kantamaan sen pöytään (koska kepit). Kahvin juominen siinä pöydän ääressä oli viimeinen asia, mitä enää halusin. Mieleni täyttyi negatiivisista ajatuksista ja halusin haudata kärsivät kehoni ja kasvoni piiloon maailmalta. Pyyhin kyyneleitä kasvoiltani samalla kun yritin saada kahvin alas niin nopeasti kuin kykenin, ja känkkäsin takaisin linja-autoasemalle odottelemaan seuraavaa bussiani yrittäen piilottaa kasvoni pipon alle.

Lääkäriajan jälkeen kotimatkalla tämä teksti sitten syntyi ja nyt koen olevani valmis jakamaan sen, vaikka tiedän, ettei se tule olemaan kaikkien iloisin kirjoitukseni. Haluan kuitenkin ensin selventää, miksi jaan sen.

Siksi, koska olemme enemmän kuin kehomme.

Siksi, että ymmärtäisimme arvomme ihmisinä.

Siksi, että luopuminen jostakin itselle tärkeästä on kivuliasta, emmekä puhu siitä tarpeeksi, etenkään urheilussa. Keskitymme kehittymiseen, mutta meidän täytyy tietää enemmän. Meidän täytyy kaivautua vielä syvemmälle. Meidän täytyy löytää identiteettimme myös urheilun ulkopuolelta. Meidän täytyy löytää enemmän arvoa sisältämme ja siitä mitä me olemme ihmisinä.

 

Siinä pohjustusta, sitten mentiin.

 

Olenko enemmän?

Minuuteni ydin, perusolemukseni, meidän perusolemuksemme. Mistä ne koostuvat? Olenko tällä hetkellä enemmän kuin superturvonneet silmäni? Olenko enemmän kuin tämä häpeä siitä, että olen ruma? Miksi häpeän sitä, että näytän tältä? Miksi se saa minut itkemään, kun ajattelen olevani ruma? Ruma ulkopuolelta, pinnalta. Ruma sieluni kuorelta. Jep jep tiede ei ole löytänyt todisteita sielun olemassaolosta, mutta silti niin moni ihmismieli uskoo sen olemassaoloon. Kenties koska se on lohduttavaa.

Ehkä olen enemmän kuin nämä turvonneet ja läikikkäät, punaisilla ihottumilla olevat kasvot.

Mutta miten?

Miten enemmän?

Kuinka sen voi mitata?

Ovatko ihmiset edes mitattavissa?

Koska sielua ei voi mitata, niin tarkoittaako se, ettei sitä silloin ole olemassa? Kun kuolen, olenko silloin enää mitattavissa? Olen olemassa niinä senttimetreinä ja niinä kiloina myös silloin, kun olen mullan alla, vaikka sydämeni onkin lakannut lyömästä, mutta hiljalleen todiste siitä, että olen ollut elossa, katoaa. Silloin ei ole enää numeroita jäljellä, senttimetrejä, kiloja. Olen yhtä maan kanssa. Vai tarkoittaako se silloin, etten ole mitään? En ole myöskään elossa enää ystävilleni ja perheelleni. Ainakaan sinä samana perusolemuksena, jota me kutsumme elämäksi.

Vaikka minulla onkin rumat kasvot ja tulehtunut jalka, yritän yhä toistaa itselleni, että olen enemmän kuin tämä fyysinen olomuoto. Olen enemmän kuin iho, lihakset ja luut. Onko se sydän, joka näitä sanoja latelee? Yrittääkö mieli kuiskia näitä sanoja, jotta minulle tulisi parempi olo? Kuinka sydän ja mieli ovat ylipäätään yhteydessä?

Esimerkki. Kun tunnen häpeää, missä se tuntuu? Hmm. Se saa minut itkemään. Se työntää kyyneleet ulos silmänurkista. Se puristaa sydäntä, ehkä rintaakin. Mutta loppujen lopuksi se, että olen ruma, on vain ajatus. Mielikuvitukseni ja ajatuksenjuoksuni tulos. Heijastuneena peilistä. Kutsuisinko itseäni rumaksi, jos en olisi nähnyt itseäni tänä aamuna peilistä? Enpä usko.

Eli se on vain ajatus. Onko se aito, onko se totta? Tuliko joku luokseni ja sanoi, että oletpa sinä ruma? Ei. Tiesinkö varmasti, että ihmiset ajattelivat niin? En. Se on todennäköistä, mutta en voi tietää satavarmasti. Miksi siis oletan niin? Saadakseni itseni vielä surullisemmaksi? Piestäkseni itseäni vielä lisää? Aivan kuin en tekisi sitä jo tarpeeksi. Kuinka typerä oikeasti olen? Vaikka joku olisikin sanonut minua rumaksi, se ei välttämättä ole totta.

Kaikki ääneen lausutut sanat eivät ole totta. Se olisi absurdia myös ajatuksen tasolla. Sanat saattavat joskus olla totta puhujalleen, joskus kuulijalle, joskus ei kenellekään. Joskus kauan kauan aikaa sitten kirjoitettuja sanoja pidettiin totuuksina, mutta maailma on muuttunut merkittävästi noista ajoista. Nykyään olisi hullua olettaa, että painetut sanat olisivat totta. Mieli voi kontrolloida suuta aivan kuten käsiämme ja sormiammekin, jotka kirjoittavat sanoja.  Politiikkaa. Uskomuksia. Subjektivismia. Sanoihin ei voi luottaa. Mihin voin luottaa?

Mieli voi manipuloida, hyvässä ja pahassa. Jos toistan lausetta ”olen ruma, olen ruma, olen ruma”, alan uskoa siihen. Siitä tulee totta. Ja juuri nyt uskon siihen, kyyneleet kertovat sen. Juuri nyt koen mielestäni olevani todella ruma. Mutta vain sen jälkeen kun kohtasin muita ihmisiä. Kotona kaikki oli paremmin. Mieli voi siis tehdä asioista totta. Yksi kokemus heilauttaa mieltä ja ajatukset vyöryvät päälle ja tekevät piilevästä ajatuksesta niin todellisen.

 

Kuinka voimme erotella mielen, sydämen ja sielun? Miksi niin olisi edes tarve tehdä? En tiedä. Kunhan spekuloin. Mikä noista on äänessä juuri nyt? Osaanko sanoa, milloinka joku puhuu suoraan sydämestään? Kun joku puhuu sydämestään, sillä usein tarkoitetaan, että ihminen on rehellinen ja aito, ja että sanat ovat totta puhujalleen. Voimme tuntea eron, kun ihminen uskoo siihen mitä sanoo. Se on alku kauniille yhteydelle. Voimme usein aistia tällaisen yhteyden, ikään kuin värähtelyn.

Värähtely. Sitä on niin monenlaista, mutta joka tapauksessa se on kaunista. Rakastan noita tuntemuksia, noita hetkiä, yhteydentunnetta. Ajattelen, että ihmisten on tarkoitus olla yhteydessä toisiinsa. Me elämme etsien yhteyksiä ja elämme yhteyksistä. Jotkut aistivat yhteyden sydämessään, jotkut sielussaan, jotkut voivat järkeillä sen mielessään. Joten ehkä niitä kaikkia siis tarvitaan elämässä: sydäntä, sielua ja mieltä.

Koska toisaalta niin evoluutio toimii. Tarpeettomat ruumiinosat hiljalleen katoavat, tästä esimerkkinä häntäluu. Mutta meillä on silti sydän, sielu ja mieli. Jotain, mitä emme aina voi selittää tai täysin edes ymmärtää. Ehkä sielu on jossain mielen ja sydämen välissä, toimii yhteytenä noiden kahden välillä ja ikään kuin viitoittaa tietä merkityksellisyyden kokemiselle. Tai syventää sitä yhteyttä, että mieli on ajattelua ja sydän tuntemista varten.

Olenko ruma sisältä, jos haluaisin saada kauniimmat kasvot kuin nyt? Kerta olen jatkuvasti sanonut, että ulkokuorella ei ole merkitystä, miksi nyt välitän siitä, miltä näytän? Olenko koko ajan ollut pahemmanlaatuinen hippokraatti? Jos todella uskon ulkokuoren olevan merkityksetön, miksi sitten on niin kivuliasta katsoa, kuinka aika järsii kroppaani kun en voi liikkua enkä harjoitella, nähdä urheilullisen ulkomuodon haihtuvan ja lihasten pakenevan kropasta jättäen jäljelle vain rasvaa?

Miksi se sattuu niin paljon? Se ei ole fyysistä kipua. Mikäli olen paljon muutakin kuin tämä ”typerä ontto keho”, minkä helkatin takia se tekee sitten niin kipeää? Miksi minä ja minun kehoni jatkavat vuotamista sekä fyysisesti että henkisesti? Kuinka voin tilkitä vuotokohdat ja pysäyttää sen? Yritän epätoivoisesti. Ehkä pitäisi lakata yrittämästä.

Yksi selitys on se, että olen nähnyt kropan eteen niin paljon töitä. Satoja tunteja. Ja yhtäkkiä siitä ei ole mitään jäljellä. Ehkä kyse onkin unelmasta, josta olen pakotettu luopumaan samaan aikaan kun kroppani luovuttaa. Minulla ei ollut vaihtoehtoja. Tottakai se on kivuliasta.

Tämän oli tarkoitus olla se vuosi, kun otan ison askeleen eteenpäin lentopallossa. Sen sijaan kituutan tällä hetkellä kroppani kanssa. Tuntuu siltä, että olen sokea, en tiedä minne mennä. Unelmat ovat joka tapauksessa menneet silppurista samaan aikaan terveyteni kanssa. Yritän raapia kokoon toivonpilkahduksia, viimeisiä soluja ja pitää niistä kiinni. Älkää menkö, tulkaa takaisin. Tuntuu, että olen menettämässä sen kaiken. Se sattuu. Siksi se sattuu niin hemmetisti.

Tässä on siis syy, miksi minun on oltava muutakin kuin kehoni. Jos ja kun menetän työkaluni, kroppani, sen osan itsestäni, jota olen niin keskittyneesti kehittänyt, minun täytyy löytää toisenlainen tie/tapa/keino olemassa oloni perustelemiseen. Kehoni on niin sidoksissa siihen, mitä olen elämässäni tehnyt ja mitä teen.

Mieli ja keho molemmat yrittävät vakuuttaa, että olen enemmän kuin pelkkä kehoni. Mutta eikö se ole aika subjektiivista? Tietenkin on rauhoittavaa ajatella, että esimerkiksi asenteeni, uskomukseni ja mieleni merkitsevät enemmän. Ne saavat minut uskomaan, että olemme olemassa niin monin eri tavoin kuin vain fyysisesti, konkreettisesti. Ihmismieli on subjektiivinen. Aina.

Kun yritän vastata kysymyksiin sielun olemassa olosta, huomaan sen olevan mahdotonta, koska meillä kaikilla on omat tapamme perustella omat näkemyksemme. Mielemme on tavallaan vain lopputulos siitä, mille olemme olleet alttiita. Jokaisella on omat uskomuksensa ja perustelunsa. Sitä kai voisi kutsua yksilön vapaudeksi, mikä on modernin yhteiskunnan luksustuote. Yhteiskunnan, jossa jokainen on arvokas yksilö. Kaikilla ei sitä vapautta ole eikä kaikkien ihmisarvoa valitettavasti tunnusteta.

Empowering picture Saana

The condition of my face, body, crust is not defining who and what I am.

Joskus ajattelen, että jokaisessa meissä on jotakin hengellistä, mutta olemme usein vain niin kiireisiä, ettemme pysty näkemään tai tuntemaan sitä, saatika paljastaa sen olemassa oloa. Keskitymme liikaa todistelemaan omaa arvoamme ja saavutuksia, ja toivomme tulevamme hyväksytyiksi. Unohdamme sukeltaa vähän syvemmälle olemassa olomme syövereihin.

Uskon yhä vahvasti, että en voi eikä minun edes pitäisi erotella kehoa ja mieltä toisistaan. Keho ja nämä solut ovat osa minua. Me elämme yhdessä. Me kuljemme käsi kädessä tätä matkaa nimeltä elämä. Kun pelaan hyvin, kyseessä on yhä sama keho ja samat solut, jotka toimivat yhdessä mieleni kanssa. Joten jos menetän tämän osan elämästäni, kehoni, sen pinnallisen ulkomuodon, se myös tarkoittaa, että menetän samalla osan unelmistani. Urheilu elämäntehtävänä ja kroppa sen toteuttamisen välineenä on kelju yhdistelmä, kun loukkaantuu tai sairastuu vakavasti.

Mutta loppujen lopuksi uskon, että osaan alkaa arvostaa muita puoliani enemmän tämän jälkeen. Löytää jotain muuta urheilun lisäksi, joka saa mittausvälineiden saavuttamattomissa olevan sieluni hymyilemään leveästi.

Haluan kuitenkin rakastaa kehoani. Haluan todella. Haluan rakastaa kehoani nyt, kun näen ja tunnen, kuinka paljon se kärsii. Ja rakastankin sitä. Oikeasti. En ulkokuorta, vaan mitä kehoni on edustaa: oman itseni ihmismuotoa. Mieleni kärsii, kehoni kärsii. Minun ei tarvitse kuitenkaan estää kyyneliä vuotamasta. Minun täytyy hyväksyä kehoni myös sen tässä olomuodossa ja rakastaa sen joka ikistä solua, jotka yrittävät parhaansa taistella tätä bakteeri-infektiota vastaan. Valuvat kyyneleet osoittavat ja todistavat sen tosiasian, että välitän. Tulen rakastamaan kehoani vielä enemmän. Kun keho on sairas, se ei tarvitse enää yhtään enempää rangaistuksia, vaan enemmän välittämistä, myötätuntoa ja rakkautta.

 ***

Eli siinäpä se. Melkoinen koettelemus. Mutta kuten sanoin, tuo aika opetti minulle paljon omasta identiteetistäni urheilussa ja mitä olen, jos kehoni ei enää toimikaan. Opin, että voin löytää rauhan myös noina koettelemuksen hetkinä itseni kanssa. Mitä sinä tuumaat? Tiedätkö sinä, mitä ja kuka olet, jos sinulta viedään kyky liikkua pois ja kehosi lipuu haluamattasi niiden ”kauniiden normien” ulkopuolelle, joissa meidän oletetaan pysyvän?

 Kiitos kun luit <3 

Saana

 

Build Your Self-confidence

Where does self-confidence come from? Your past experiences? Your ability to know that you handle this moment? That you know you have what conquering this moment takes? So after all, what do you say to yourself in the situation when being tested?

Yes. This work book will help you to create those things in your own life by: 

  • Discovering the expertise and experience you already have and can count on so you don’t need fake your confidence but know you have it
  • Taking a look at your limiting beliefs so you can remove them
  • Tips how to handle the pressure moments better so you are free to perform your best in the moment