On se vaan hyvä laji tuo beach volley vai mitä?

No kun minä luin lentopalloliiton sivuilta uutisen (http://www.lentopalloliitto.fi/?x814898=23737806) jokin aika sitten, jossa oli mainittu, että beach volley ja lentopallo tukee hyvin toisiaan. Samoihin aikoihin Vahelan Tonikin (jolla on lähes kuustuhatta SM-mitalia biitsistä) nosti asian esille aikamme äänituubassa Facebookissa niin minäkin sitten innostuin! Koska joka kesä sitä löytää itsensä tuolta hiekkakasan keskeltä ja en suostu uskomaan, että biitsistä olis ollut mun lentopalloilulle haittaa.

Aloitin biitsin joskus, kun olin laiha, lyhyt (enää en ole kumpaakaan) ja ponnari vähän hipaisi verkon alareunaa, kun kävelin verkon ali puolia vaihtaessa. Eli joskus E-ikäisenä muistan, että olen ensimmäisissä biitsin turnauksissa ollut Piispalassa Matalamäen Leilan kanssa. Leilahan oli ehdoton bestis, joten sen kanssa oli parasta pelata. Muistan tosin senkin, että tuossa turnauksessa laskin vesiliukumäkeä siinä pelien välissä ja pikkuvarpaani juuttui liukumäen reunan ulkopuolelle, kun muut laihaisen ruumiin osani olivat oikealla puolen liukumäkeä ja varvas vinksahti pois paikaltaan siinä näppärästi. Itkua tuhersin, kun en enää voinut jatkaa pelejä, mutta onneksi pikkusisko Eveliina juoksi vallattomana ja täysin terveenä apuun, vaikka oikeesti se oli vielä alaikäinen eikä olisi saanut pelata. Eli biitsiä ja loukkaantumisia jo vuodesta 1997! Uskomatonta.

Junnuvuosista meni itse asiassa muutamia, kun seurasin sivusta, kun Eve ja Taija (Pekkarinen) pelasi biitsiä, koska mulla ei ollut paria. Pihtiputaalla ei aina riitä populaa joka ikäluokkaan nääs, vaikka siellä nykyään näkyy jo 13 kanavaakin! Treenailin ja kiersin kuitenkin Empan ja Tampan mukana, koska se oli mukavaa. Yläasteen loppupuolella sain Minkkisen Sannasta parin ja silloin kierrettiin kivenkovia Junior Beach Toureja. Muistan myös Poikelan Antin parinsa Mattilan Hanneksen kanssa kyseisistä karkeloista: aivan karmeat ”silkkiset”, hopeat shortsit ja elämääkin kireä paita, jota pojat ei meinanneet saada päälle tai pois päältä <3. Ei se mitään, Antti oli kaikesta huolimatta aika söpö.

Polso putkahti kuvioihin, kun olin menossa pelaamaan Vilppulan Tähteen ja tiesin, että Outikin pelasi siellä. Mentiin sitten Lahden Pro Tourille ilmoittautumaan ja siitä se idea sitten lähti. Oltiin vuosia tahkottu vastakkain biitsikentillä ja Lahdessa otettiin pari voittoa ja pari tappiota, mutta tuon ikäisinä se oli vallan riemukasta, ettei jääty karsintaan ekassa turnauksessa, koska ranking oli pyöreä nolla. Riemukas on ehkä muutenkin hyvä sana kuvaamaan meidän yhteisiä biitsireissuja ja pelejä. Mehän ollaan välillä (eli suurimman osan ajasta ja etenkin kahdestaan) maailman hauskimpia ihmisiä omasta mielestämme. Ja Antin mielestä kans.

Biitsi on siis kuulunut jo pienestä kesän treeneihin eikä siellä kovin montaa valmentajaa reitin varrella ole, ketkä on olleet suoraan biitsin pelaamista vastaan. Monella raja tuntui tulevan vaan siinä vastaan, että pelaaja on pois lajitreenistä sen takia, että se on menossa treenaa biitsiä. Tai toinen usein kuultu argumentti oli, että kesäpunttia (lentopalloilijan perusvoimakausi) pitää tehdä. No niin minä ja me sitä tehtiinkin siinä biitsin ohella, usein sitten vasta loppukesästä/tärkeiden turnausten kohdalla kysyttiin lupaa erikseen, että saako viikon loppupuolella ottaa pikavoimaa sen kesäpuntin sijaan, että hiekassa voisi mahdollisesti keretä liikahtaa laidasta toiseen alle puolessa minuutissa. Useimmiten olen saanut armahduksen ja käynyt aktivoimassa nopeussoluja loppukesästä.

Toisinaan yleispelaajien biitsin pelaaminen on ollut haasteellisempaa, koska ne kuulemma hidastuu, ei osaa enää hypätä tms. Tässä liberon roolissa on päässyt vähemmällä vastustuksella kuin muut pelipaikat, koska valmentajat ovat samaa mieltä, että puolustus ja pelisilmä kehittyy biitsillä. Mutta vaikka hiekalla liikutaan ja hypätäänkin vähän eri tavalla kuin sisällä niin itse en ole nähnyt vielä pelaajia, ketkä on ollut hitaampia salissa biitsin pelaamisen takia kesän jälkeen, päinvastoin. Itelläkin on aina suht terävä olo biitsien jälkeen, kun siirtyy saliin, koska siellä saa tossua toiseen eteen laittamalla enemmän vauhtia kuin biitsillä, jossa saa sutia hetken paikallaan ennen liikkeellelähtöä ja liikkuminen on hitaampaa.

Toki salissa jotain eroavaisuuksia on ja aluksi sormilyönti on hankalaa ja tulee nyrkiteltyä palloja, kun ei muista että täällähän saa ottaa sormilla eikä joku ole saman tien viheltämässä pilliin. Yleispelaajilla ja muilla hyppivillä varmaan joo voi aluksi olla ajoituksen kanssa ongelmia, mutta biitsikauden ja salikauden väliin jää pari kuukautta aikaa, se riittää paremmin kuin hyvin ajoituksen korjaamiseen. Lisäksi vastaanotto on erilaista, nyt jää pallot metrin vajaiksi ja nostan enemmän käsillä, mitä pitäisi, mutta äkkiä se lentopallon nosto sieltä kuitenkin tulee takaisin. Ja muutaman mustelman ja lättärinnan jälkeen (se kun et tajua, että olet salissa ja heität yhtä rehvakkaan tiikerin kuin yleensä hiekalla, tissit räjähtää ja luut kolisee) sitä aina kuitenkin oppii taas pian lentopallon tavoille.

Mulle biitsi on opettanut ihan huikean paljon näinä vuosina, kun sitä on pelannut. Lähdetäänpä vaikka siitä, että saan koskea joka palloon yleensä joko kerran tai kahdesti. Suorituksia tulee ja paljon. Toistoja toistojen perään: nostoa, passia, hyökkäystä, puolustusta ja joillain pidemmillä yksilöillä torjuntaa, kuten Polsolla. Pakkohan siinä on oppia jotain. Jos ei muuta niin ainakin joutuu liikkumaan joka pallossa ja sydän oppii lyömään voimakkaammin ja kroppa reagoimaan intensiivisiin palloralleihin, jotka ovat fyysisesti vaativampia kuin lentopallossa. Tästä sainkin loistavan aasinsillan siihen, kuinka hyvää biitsi tekee mun tapauksessa, kun on rasitusastma. Kesän kun pelaa ja pinkoo hiekkalaatikkoa ristiin rastiin ja hyppii hiekassa, niin saliin palatessa lentopallo tuntuu taas oikeasti helpommalle. Biitsin pelaamisen ei kuitenkaan vaadita rasitusastmaa vaan se kelpaa joka pallerolle kuntoa kohottavana treeninä. Loistavaa treeniä! 🙂 Jos ette usko niin menkääpä kokeilee Salmisaaren biitsihalliin, miltä juokseminen siellä tuntuu. ”Hapokasta”, voisin tuumata siitä hommasta.

Pelin/hyökkääjien lukeminen on olennainen osa biitsiä ja siitä ei voi olla kuin hyötyä myös lentopallossa, kun saat muutaman kerran luettua pois vastustajan peipin tms. myös sisällä. Liberolle tietysti tärkeä ominaisuus, mutta on siitä muillekin hyötyä vaikka kuinka. Pelinlukutaidon lisäksi pallon kontrollointi on tärkeää, kun joka palloa räpeltää niin sitä parempi, mitä enemmän kaikki kosketukset on kontrolloituja ja hyvällä tekniikalla suoritettuja. Suoritusvarmuus on varmaan joka lajissa yksi avain menestykseen ja niinpä myös biitsissä ja lentiksessä. Hyvä tekniikka on usein iso osa suoritusvarmuutta. Tekniikasta vielä maininta, että tsekkilyöntien tekeminen ja sijoittaminen vaatii hyvää tekniikkaa ja niistä voi hyötyä paljon myös sisällä. Ei se oo niin helppoa kuin näyttää.

Toinen iso bonus biitsin pelaamisesta on pääkopan kehittäminen. Leikitään vähän. Kuvitellaan, että kosket palloon jokaisessa rallissa, mutta tänään elämä pyllistää ja mokaat suurimman osan hyökkäyksistä tai vastaanotoista tai passeista tai torjunnoista tai puolustuksista tai syötöistä (miettikää miten monta eri osa-aluetta mokattavana! Eli pidetäänpä pieni hiljainen hetki sille ajatukselle, kuinka moni osa-alue kehittyy myös biitsiä pelatessa). Mutta paluu mielikuvitusleikkiin. No ensiksi, valmentaja ei ole neuvomassa (tai huutamassa), että teepä näin niin homma alkaa toimia ja toiseksi, kukaan ei ota sua pois kentältä. Et pääse pois sieltä, vaikka olisi kuinka huono päivä. Tämä tilannehan ei tarkoita sitä, että otat grumpy cat ilmeen (kuva alla) ja viskot loputkin pallot metsään, kun sinne ne muutkin on tänään mennyt. Se tarkoittaa sitä, että nyt kasaat sen nupin.

Ekan kerran sallitaan, että kupoli ei kestä, mutta vähitellen sitä oppii, että mokattujen pallojen perään ei voi itkeä vaan pitää keskittyä seuraavaan. Toinen vaihtoehto sen elämän pyllistys hetken jälkeen voi olla nimittäin se, että mäiskäset eräpallon kenttään (tai vaikka seuraavan erän, jos eka oli jo menetetty peli) ja tuuletat voittoa – mitäs sitten tuumaat?! Tuntuuko se hyvältä vai superhyvältä? No ainakin superhyvältä. Muutaman kerran kun on saanut itsensä kasattua kesken pelin ja saanut hyvän päätöksen pelille, tajuaa aika paljon. Never give up on yourself. Never.

Toinen kasvattava tilanne on tiukat paikat. Niitä tulee väkisinkin joka erän lopussa, kun pitää osata olla tarpeeksi rauhallinen, tyyni, keskittynyt, ja silti tehdä tarpeeksi kovia ratkaisuja. Pallo ei saa täristä käsissä. Itsellä ainakin vuosien biitsien peluu on tehnyt musta sisällä paljon vahvemman pelaajan. Jos paletti kestää kasassa hiekalla, niin se antaa paljon varmuutta lentopallossa tiukkoihin tilanteisiin.

Kaiken tämän löpinän biitsistä kruunaa se, että biitsitapahtumien meininki on ihan erilainen kuin sisällä. Fiilis on rennompi ja saa koko viikonlopun nauttia tunnelmasta, ihmisistä ja kaatosateesta (yleensä auringosta, mutta tämä kesä on ollut melkein kosteampi kuin Kaipen villit vuodet;) ) sen yhden pelin sijaan. Biitsi menee tunteisiin myös usein enemmän kuin lentopallo, varmaan sen henkilökohtaisen panoksen vuoksi joka pelissä. Ensin voin olla pakahtumassa ilosta ja onnesta aamupelin jälkeen ja seuraavassa hetkessä ketuttaa niin, että sydämeen sattuu. Noi voiton ja häviön tunteet on niin vahvoja etten saa niitä muualta kuin urheilusta. Tai minä en ainakaan vielä ole saanut mistään muualta.

Toki biitsikin on mielipidekysymys, mutta itse olen oppinut paljon biitsistä, mitä olen voinut hyödyntää salissa ja en siksi ymmärrä ihmisiä, ketkä ovat sen pelaamista vastaan. Totta kai olen myös oppinut paljon asioita lentopallosta, joita olen voinut siirtää hiekalle, mutta keskustelua käydään yleensä niin, että biitsistä olisi haittaa lentopallolle eikä toisin päin. No, niin kauan kun minä pihisen pallon parissa niin pihisen biitsin pelaamisen puolesta, koska mulle kesä ei olisi kesä ilman biitsiä. Vamos.