Andrus Raadikin antamat kommentit virolaislehdistölle ja sieltä sitten käännetty versio Savon Sanomiin kirvoitti sellaista kuohuntaa, että oksat pois ja kirvat liikkeelle, kevät tulee. Luin tuon jutun (SavoVolleyn tähtipelaaja…) ja ajattelin, että harvinaisen suoraa puhetta mediassa. Tästä tulee todennäköisesti haloo. Ajoitus tietysti ontuu, kun pelit ovat vielä kesken, mutta en voi olla miettimättä myös niitä puolia, että kuinka paljon haastattelu ja kommenttien sävy ovat saattaneet muuttua lopulliseen lehtiartikkeliin? Ja oliko tuo nyt kuitenkaan ihan potkujen arvoinen asia?

Monet haastatteluita antaneet tietävät, että joskus sanoo jotain ja seuraavana päivänä voi lehdestä lukea eri version tapahtuneesta ja miettii “en mä nyt noin sitä tarkoittanut”. Viime aikoina lentopallossa esimerkiksi Ronja Heikkiniemen blogissa (Joukkuehengen aliarvioitu vetovoimaisuus) sivuttiin samaa asiaa sekä Arttu Keränen ihmetteli Twitterissä viime viikolla sitä, että lehdestä luki “haukkuneensa koko ykkössarjan tason”. Keränen ilmaisi twiitissään, että kommentit oli irroitettu kokonaisuudesta. Minusta tuon voisi yrittää pitää mielessä, silloin kun lehtijuttuja klikkaa ja lähtee juttua lukemaan.

Esimerkiksi tämän Raadikin jutun otsikointi. Se luo jo tietynlaisen tunnelman ja ennakkosuhtautumisen lukijalle (Savo Volleyn tähtipelaaja moittii rajusti seuraansa virolaismediassa: Kaikki on jotenkin pielessä”). Lukijan mieleen usein siinä vaiheessa lipsuu tiedostamattakin ajatusta tyyliin “Ahaa rajuja moitteita tiedossa, kaikki on pielessä”. Mitäs jos otsikko olisi ollut jotain vaikka “SavoVolleyn Andrus Raadik ei ole tyytyväinen kauteensa”, jolloin otsikko kohdistuu siihen, että Raadik on pettynyt sekä omaan että seuran tekemiseen? Kuinka moni kiinnitti huomiota siihen, että Raadik ruoti myös omaa suorittamistaan? Ei hän tainnut syyttää seuraa siitä, että hänellä on omasta mielestään ollut alavireinen kausi. 

Kyllä vain, onhan siellä myös yksi kommentti, joka varmaan nousee ylitse muiden kriittisyydellään ja on nostanut monella karvat pystyyn, että valmentaja Tuovinen pitää nuorta passaria suosikkinaan. Onhan se karskisti kommentoitu, ja varmaan vastaan monen periaatteita ja kohteliaisuussääntöjä (omiani myös), mutta että potkut? Keskusteltiinko pelaajan kanssa, yritettiinkö hakea sopua, annettiinko mahdollisuus selittää tai korjata lausuntoa? En siis tiedä tarkasti, mutta todella toivon niin. Olisivatko virallinen varoitus ja keskustelu ehkä voineet toimia paremmin ja tuoneet vähän inhimillisyyttä tähän juttuun? 

Neuvottelu, eri osapuolten kuuleminen ja asioista sopiminen, ehkä uuden lehtijutun tekeminen, kuinka tästä selvittiin yhdessä, olisi omassa mielessä olleet ehkä parempia vaihtoehtoja ja tuoneet mukanaan myös positiivista julkisuutta ja sellaista kivempaa  potkua pronssipeleihin. Potkujen antamisesta jää huono maku kaikille ja se on harmi. Ja jep, minä olen edelleen se tyyppi, joka haluaa, että kaikilla on hyvä olla, joten siitä ei pääse mihinkään, että kuvittelen, että kommunikoinnilla ja inhimillisyydellä voitaisiin päästä myös kilpaurheilun maailmassa pitkälle. 

Totta kai tuollainen kommentti saa suututtaa. Molemmat osapuolet ovat varmaan vähän suutuksissa. Mietinkin myös sitä, mistä tämä Raadikin kommentointi on saanut alkunsa. Toki siellä on selkeästi pettynyt urheilija taustalla, jonka odotukset olivat korkeammalla. Mutta onko seurassa käyty kesken kauden mitään rakentavia keskusteluja ja palavereja? Mietin tätä vain yleiseltä kannalta ja miten voisimme ehkä tulevaisuudessa välttää tällaiset tilanteet, jotka ovat vahingollisia molemmille osapuolille. Jos kesken kauden pidettäisiin palavereita yhdessä tai kerättäisiin palautetta, voitaisiin joskus havaita riskit etukäeen, että nyt ollaan menossa heikoille jäille. Ja ehkä silloin pelastaa tilanne niin, että kukaan ei putoa jäihin.

Toinen asia, jota myös mietin, on että entä jos nämä kommentit olisivat tulleet kahden viikon jälkeen? Kuinka paljon ne olisivat muuttaneet asiaa? Kausi kestää miehillä enää parisen viikkoa, joten tämä sattui todella harmilliseen saumaan. Voidaankin siis todeta jälleen, että “timing is everything”. Vai onko? Olisiko tuollainen niin sanottu tilittäminen ollut suotuisampaa kauden jälkeen? Milloin on hyvä aika antaa palautetta ja kritiikkiä seuralle vai onko pelaajalla mahdollisuus tehdä sellaista koskaan joutumatta jollain tapaa itse kritiikin kohteeksi ja arvostelluksi? 

Jari Hyttinen tuumasi Twitterissä tiivistetysti omat ajatuksensa palautteen annosta seuralle näin: 

“Ei ole käytännössä oikeaa hetkeä tai tapaa: 1) Kauden aikana julkisesti -> vaarantaa menestyksen 2) Kauden jälkeen julkisesti -> leimataan katkeraksi 3) Seuran sisällä -> yllättäen lajipiireihin leviää huhuja vaikeasta persoonasta”

Tähän on toisaalta helppo yhtyä. Miten ja milloin palautetta todella voidaan antaa ja toimintaa kehittää saamatta urpon mainetta? On totta kai olemassa seuroja, joilla homma on niin sanotusti lapasessa ja kaikki hyvin. Sekin vaikuttaa, miten sitä palautetta antaa, miten lähestyy niitä, keillä se valta on. Mutta on monia paikkoja, joissa pelaajat jäävät jotenkin aivan aseettomiksi ja pelaajavaihtuvuuskin on suurta. Sellainen halpisvaatekaupan meininki on valitettavan yleistä: aina tulee uutta tavaraa sisään, tämän sesongin kamat ulos ja roskiin, vaikka niissä ei mitään periaatteessa olekaan. Mutta kun rahalla saa. Ja selvennetään, että en nyt tarkoita SavoVolleyta vaan toivon, että käytäisiin enemmän keskustelua, että arvostetaanko meidän seurassa pelaajia? Millaiset vaikuttamisen mahdollisuudet pelaajilla on? Onko niitä? Miksi on tai miksi ei ole? Haluammeko hyödyntää pelaajien näkökulmaa ja mahdollista palautetta joissain asioissa? Johdetaanko toimintaa pelkästään ns. ylhäältä käsin? Mikä on seuran toimintamalli? Mihin pelaajat kuuluvat organisaatiossa vai onko sellaista koskaan mietittykään?

Mutta se asia, mihin tässä jutussa olen ajatusketjussani jatkamassa (ei liity millään tavallaan SavoVolleyhin, heidän uutinen oli vain sytyke ajatusketjulleni), on pelaajien oikeudet. Ne ovat välillä yhtä olemattomat kuin mun vasen pohjelihas tällä hetkellä. Seurat saavat usein kohdella pelaajia aika karkeasti ilman sen suurempaa vastuuta. Minusta pelaajilla pitäisi olla enemmän oikeuksia olla ihminen. Joskus voi tulla virheitä, kentällä ja kentän ulkopuolella.

Tämä koskee toki myös valmentajia. Ei heilläkään tässä ammattiurheilun villissä viidakossa ole helppoa. Ja te seurat, jotka teette hyvää työtä, älkää ottako tätä henkilökohtaisesti tai hyökkäyksenä yleisesti seuroja kohtaan, koska siitä ei todellakaan ole kyse, päin vastoin. Ammattilentopalloilun maailmassa kuitenkin on paljon seuroja, joiden toiminnassa on paljon kehitettävää ja yritän kyseenalaistaa, että jos palautetta ei uskalleta antaa, miten vaikuttaa? Miten voi yrittää tuoda muutosta parempaan, jos kukaan ei halua kuunnella?

Esimerkiksi, kun näemme pelaajina, että jokin menee hyvin epäreilusti niin palaute pitää usein niellä ja pitää varoa, mitä sanoo. Ettei tule seuraamuksia. Eikö perusteltuihin mielipiteisiin voisi olla oikeus jokaisella, joka on osana toimintaympäristöä? Ymmärrän kyllä kaiken maailman kohteliaisuus- ja hierarkiasäännöt ja olen niitä noudattanutkin, mutta joskus pohdin, että on toisaalta väärin, että melkein pelottaa antaa palautetta, vaikka tarkoitusperä on hyvä. Joskus saattaa lehtijutussa lukea valmentajan kommentit esim. että hakkuri oli yössä ja koutsi on pettynyt hänen peliinsä. Eikä siinä niin mitään, mutta minkälainen jupakka tulisi, jos pelaaja kommentoisi olevansa pettynyt valmentajan ratkaisuihin tai peluutuksiin julkisesti?

Olen myös kokenut sekä nähnyt, että seuran johto saattaa joskus marssia esim. hävityn pelin jälkeen pukkariin tai kentälle ja haukkua pelaajat. Kun urheilulle antaa kaikkensa, olisi ihan kiva, että arvostus olisi osa sopimusta. Molemminpuolin. Jonkinasteinen kunnioitus ja inhimillisyys katoaa välillä ihan täysin.

Inhimillisyys on kaukana myös niistä tilanteista, kun seurat eivät maksa palkkoja ajoissa. Tässä urheilija on lähes poikkeuksetta häviävällä puolella. Seurat saattavat jättää palkkoja maksamatta, ja pelaaja voi ainoastaan jättää FIVB:lle valituksen asiasta. Millä sillä välin on selvittävä? Ei sieltä liitolta kukaan tule ruokaostosten maksamisessa auttamaan. Otetaan tähän ihan vain jo omasta lähipiiristä löytyvät esimerkit. Antin (Poikela) uraa seuratessa siellä on parikin seuraa, keillä palkanmaksu on takunnut niin, että eläminen ulkomailla pelatessa on vaikeutunut aivan kohtuuttomasti. Eveliinan (Koljonen) seura Belgiassa jätti maksamatta palkat, samoin kävi Nette Tuomiselle. Molemmat lähtivät uusiin seuroihin, mutta palkkoja jäätiin kinuamaan moniksi kuukausiksi. Outi Polso odottelee edelleen eräästä seurasta puuttuvia palkkoja, joita tippuu silloin tällöin neljän (?) vuoden takaisista sopimuksista. Itse olen lähtenyt Ranskasta 19.12.2018 ja sopimukseni on edelleen “auki” ja nuo palkat ovat tosiaan ainoa tulonlähteeni, mutta eipä ole näkynyt. Hoidot tämän jalan kanssa maksavat maltaita ja olen aivan kypsä siihen, miten pelaajia voidaan joskus riepotella ilman vastuuta. 

Jos taas nostaisi metelin palkkojen maksamattomuudesta julkisuuteen niin niistä euroista ei enää näkisi senttiäkään, koska silloin voidaan nimenomaan vedota johonkin sopimusrikkeeseen, että seurasta ei saa puhua julkisuudessa. Näettekö tuon epäedullisen ja kohtuuttoman vaikeaksi tehdyn ympäristön? Joten pelaajien on pakko vain pysyä hiljaa, koska valta on seuroilla. Oli toiminta kuinka kuraa tahansa. Jos yrittää antaa toiminnasta kritiikkiä tai palautetta tai kinuta omien rahojen perään, niin se usein joko sivuutetaan, tyrmätään tai painetaan villaisella. Jatkosopimushaaveet saa ainakin hyvin todennäköisesti haudata, jos lähtee kinuamaan saataviensa perään. Vaikka se on ihan normaalia haluta palkka luvattuina summina ja päivämäärinä.

Siksi. Siksi koen, että pelaajienkin olisi saatava käyttää omaa ääntänsä vapaammin esimerkiksi puolustaessaan itseään ja omia oikeuksiaan. Enkä sitten tarkoita mitään sellaista, että villiinnytään kuin viidakkoapinat ja aletaan huutelemaan pitkin maita ja mantuja joka asiasta. Mutta toivon, että kommunikointimahdollisuudet sekä asiallinen toiminta olisivat osa seuraympäristöä ja pelaajat saisivat tukea ja turvaa tähän muutenkin niin epävarmaan ammattiurheilun maailmaan. 

Esimerkiksi yksi hyvä ystäväni (jätän nimen ja seuran mainitsematta tarkoituksella, koska tarkoitukseni ei ole kuitenkaan mustamaalata seuroja vaan tuoda esille näitä epäkohtia, joita en jaksa enää) pelasi seurassa, jossa hänelle ei maksettu palkkoja ajallaan. Jos hän yritti mennä kyselemään palkoista, hänelle todettiin päin naamaa seuran johdosta, että en suostu keskustelemaan naisen kanssa. Hienoa. Ystäväni halusi lähteä seurasta, mutta pelaaja saa lähteä seurasta ja purkaa sopimuksen niin sanotusti luvallisesti ilman sanktiota, jos seura ei maksa kolmeen kuukauteen palkkoja. Tämä seura tiesi sen ja maksoi aina juuri edellisellä viikolla, kun tuo kolmen kuukauden jakso oli täyttymässä, että pelaaja ei pääse minnekään. Jos hän lähtisi, he voivat valittaa FIVB:lle, että pelaaja teki sopimusrikkomuksen ja pahimmassa tapauksessa pelaaja voi saada vuosien kilpailukiellon. Aivan järjetöntä. 

Tuollaisesta järjettömyydestä on päästävä eroon. Yksi seura ja tapaus kerrallaan. Arvostetaan toisiamme ja kehitetään urheilua yhdessä. Urheilun taso voi nousta edelleen, kun urheiluympäristöä johdettaisiin inhimillisemmällä otteella ja pelaajat kokisivat olevansa ns. turvassa ja osana toimintaa sen sijaan, että heitä pompotetaan tai jopa alistetaan. Kuka siinä pelaa elämänsä parasta lentopalloa, jos on onneton, rahaton ja turvaton? Sitä hyvää pelin tasoa ne seurojen johtoportaatkin haluavat, joten tavoite on yhteinen. Vielä kun pääsisimme yhteisymmärrykseen keinoista…