No niin, no niin, no niin. Moikkeliskuikkaa Las Vegasin junnuturnauksesta. Viimeikaisten keskustelujen, artikkelien, uutisten ja omien kokemusten perusteella mietin, että missä muka on määritelty, että jonkun tietyn tyyppisestä urheilijasta ei ikinä tule hyvää tai huippua urheilijaa? Onko olemassa joku piirre, jolloin ei kannata edes yrittää? Onko tehty linjaus, jossa todetaan, että hei ei kuule tosta mitään tuu, ku sä oot tollanen? Ja ihminen kuulee tämän usein niin, että ”ei susta mitään tuu”. Ei ikinä hyvä.
Pidettiin eilen joukkuetapaamista joukkueen kanssa ennen junnuturnauksen alkua (u15) ja tytöillä oli hiukan puhuttavaa siitä, miten ja millaista palautetta joukkuekaverit antavat ja mitä ns. puskeminen tarkoittaa. Oli hienoa olla osana keskustelua ja kuunnella nuorten omia mielipiteitä. Päävalmentajan kanssa juteltiin sen jälkeen vielä lisää, että miten me voidaan heittää auttaa yksilöinä eteenpäin ja todettiin, että siinäpä se. Haluamme kohdella heitä yksilöinä, viedä heitä eteenpäin ja auttaa, olla tukena, mutta samalla pitäen mielessä, että meidän tehtävä on myös nostaa rima sen verran korkealle, johon uskomme heidän pääsevän. Riman on oltava kuitenkin suunnilleen heidän näköpiirissään, eikä aivan päättömissä ulottuvuuksissa. Joo simppeli lausahdus ja toisaalta aivan ilmiselvä, mutta toisaalta ei itsestäänselvyys.
Harjoittelimme esim. syöttöä muutama viikko sitten (syöttö kulkee hyvin useimmilla, joten oli aika antaa seuraava haaste) ja aloin antaa heille alueita, johon syöttää ja ensimmäinen reaktio oli yllättävän kova vastarinta. ”Apua en mä osaa, miksi sä vaadit meiltä tällaista?!” ja osa on oikeasti jopa kyyneleet silmissä, että ei siitä tuu yhtään mitään. Syöttövirheiden määrä kohosi aluksi pilviin ja syytökset satoivat mun niskaan – oli mun syy, että joku syötti verkkoon, koska ei osaa syöttää vitoseen.
No. Sitten me opetettiin, harjoiteltiin, puhuttiin ja tänään turnauksessa kaikille näytetään syöttöalueet ilman mutinaa ja tytöt noudattaa niitä niin hyvin kuin pystyvät. Viime viikkoina olen saanut ylpeänä sanoa yksitellen, yksi kerrallaan heille, että mähän sanoin, että sä pystyt. Huomauttanut onnistumisista. ”Jos sä aina sanot, että et pysty ennen kuin olet kokeillut ja harjoitellut, et olisikaan pystynyt. Huomaatko, kuinka paljon voit kehittyä, kun vain uskallat yrittää, erehtyä, oppia ja uskoa siihen, että voit oppia? Uskotko, että jos minä/me valmentajat vaadimme jotain teiltä, niin me tehdään niin, koska me uskotaan siihen, että te pystytte siihen?” Pieni, onnellinen hymy ja pään nyökkäys kertoo paljon. Se antaa paljon. Se myös tuntuu tosi hyvältä. Molemmin puolin.
Nämä(kin) nuoret ovat usein tosi epävarmoja ja pelkäävät epäonnistumista. Heidän suojareaktionsa ovat erilaisia, kun he joutuvat epäonnistumaan, mutta kukaan ei halua epäonnistua ja on ymmärrettävä heidän erilaisuutensa silloin, kun heidän ”kunniansa” on vaakalaudalla ja he pelkäävät, että joku nauraa tai kiusaa, jos he eivät osaa tai onnistu.
Olen seurannut keskustelua esim. etenkin nyt taitoluistelun valmennuspiireistä Suomessa ja kulttuurin muutos on tapahduttava. Noista nuorista kasvaa tulevaisuuden urheilijoita ja ihmisiä, jotka pyörittävät myös yhteiskuntaamme urheilun jälkeen tai sen aikana. On opetettava, että kehitys tapahtuu epäonnistumisten kautta ja ihmisen arvoa ei lasketa saavutuksilla. Yrittämiseen ja oppimiseen on kannustettava aina. Huolimatta siitä, millainen olet luonteeltasi. Jokainen ansaitsee yhtäläisen mahdollisuuden saada valmennusta. On opetettava inhimillisyyttä ja anteeksiantoa. On opetettava heitä luottamaan itseensä ja omiin kykyihinsä enemmän. Kulttuurin muutokset lähtevät omasta lähipiiristä. Pieni pirskahdus, pallo, veto, heitto, hyppy, jne. kerrallaan. Juuri tänään.
Urheilun pitäisi olla mahdollisimman monipuolinen alusta, joka tukee kaikenlaisten ihmisten pyrkimystä parhaaseensa. Jos (ja koska) ihmisiä pukataan yhdenmalliseen putkulaan, sinne välille hukkuvat kaikki ne ihmisen omat, ominaiset särmät. Ulos tullessa ei tiedetä miten päin olla, kun osa minuudesta jäi sinne putkulaan.
Minua henkilökohtaisesti arveluttaa puheet, että näin niitä urheilijoita tehdään. Tai ”urheilija pitää rikkoa, että voidaan rakentaa hänestä jotain/tällainen”. Apua. Kuultu niin usein ja olen myös nähnyt läheltä, miten tätä lausetta toteutetaan käytännössä. En ole nähnyt sen toimivan. Kertaakaan. Minua arveluttavat myös puheet, että vain tietynlaisista ihmisistä tulee eliittejä. Seulaa voi toki olla, mutta voi leppäkerttu sentään, kuinka metsässä ollaan ja ärsyttää kuulla, jos joku on saanut kuulla olevansa esim. ”liian ujo” tai ”liian äänekäs” tai ”liian vahva persoona” tai ”liian herkkä” ja ei sen takia olisi urheiluun sopiva yksilö.
Ylipäätään ei vaan voi sanoa, että jonkun luonteenpiirteen takia, joka ei satu miellyttämään valmentajaa, voidaan tokaista, että ”et kuulu urheilun pariin/ei sinusta tule huippua, olet liian ”…(täytä jollain adjektiivilla)…”. Millä valtuuksilla valmentaja tai mikään muukaan taho voi sanoa, että urheilu ei kuuluisi jollekin ihmiselle? Kyllä vuonna 2020 pitää jokaisen jo tajuta, että tuollainen toiminta on jätettävä unholaan. Ihmisen arvottaminen luonteenpiirteen mukaan tai sen takia on kaikkea muuta kuin arvokasta toimintaa.
Kaikki ihmiset ei tietenkään ns. mätsää keskenään ja voi olla, että tietyn tyyppinen urheilija ei kuulu tai pääse parhaimpaansa tietyn tyyppisen valmentajatyylin alla. Ei siinä ole ongelmaa. On kuitenkin eri asia muokata asenteita tai kuvitella olevansa taivaan porteilla päättämässä, kenelle urheilu kuuluu, ketkä ovat ”urheilun arvoisia”. Absurdi ajatus. Urheilu kuuluu sille, kuka sitä haluaa harrastaa. Urheilu voi kehittää ihmistä todella paljon ja tehdä ihmisestä rohkeamman, pystyvämmän yksilön. Antaa niitä tunteita, että minusta on johonkin, minä pystyn oppimaan. Se on tietääkseni hyväksi koko ihmiskunnalle, että ihmiset oppivat ja siinä samalla oppivat arvostamaan myös itseään.
”Don’t overestimate yourself, but don’t underestimate who you can become” -Jordan Peterson
Urheilun tulee tarjota mahdollisuus yksilöille ilmaista itseään ja loistaa omana itsenään. Esimerkiksi joukkueeseen liittymisen ja oman potentiaalin tavoittelu joukkueessa ei pitäisi tarkoittaa sitä, että urheilija joutuisi samalla uhraamaan itsestään osan ja puristamaan persoonallisuutensa liian pieniin kenkiin, jotka kyllä pysyvät jalassa, mutta puristavat koko ajan vähän. Ennen pitkää jalat puutuvat ja askel alkaa hyytyä, kunnes tajuaa potkaista ne puristavat kengät pois jalasta. Vapautta huutavat varpaat. Siinäpä oiva metafora. Kaikki taitavat tietää sen puristavan tunteen, kun haluaisi vapauttaa varpaat heilumaan vapaasti.
Mietitään hetki huippu-urheilijoita. Heillä todella usein on jokin omalaatuinen piirteensä, joka on auttanut heitä tulemaan erinomaiseksi omassa lajissaan. Esimerkiksi (yleistän nyt vähän) Kobe Bryantilla oli todella kova työmoraali. Roger Federer korostaa, kuinka hän haluaa koko ajan oppia ja kehittyä. Usain Bolt nauttii kilpailusta. Lionel Messi on flow-tilan kasvo. Enni Rukajärvi on maanläheinen. Mika Poutala on syvällinen. Eva Wahlström on kovapäinen.
Huippu-urheilijat eivät ole massaa. Ei heitä tarvitse massauttaa, he ovat usein hyödyntäneet piirteitään ja hioneet ne aivan huippuunsa. Heissä usein on jokin heidät muista erottava piirre. Sen piirteen selvittäminen ja tukeminen voi olla vielä tehokkaampi tapa ulosmitata urheilijan potentiaalia kuin luottaa johonkin yleistettyyn malliin, jossa hoetaan vaikkapa että johtajuus on synnynnäistä (äh) tai kovat ne on, ku pärjää (äh) tai sillä ei pää kestä, ei tuu pärjää (argh). (Minä kysyisin, että jos urheilijalla ei pää kestä, osaako valmentaja opettaa hänelle paineenhallinta tms. taitoja??)
Ymmärrän toki, että niinhän homma ei mene, että kaikki asenteita ja tekoja tulisi tukea tai sallia. Meikäläisen mututuntuman mukaan murot hulahtaa ohi kulhosta silloin kun urheilijalta vaaditaan liian suurta tai jatkuvaa venymistä luontaisiin taipumuksiinsa nähden. Mukavuusalueeltahan toki voi ja pitää poistua, mutta siellä epämukavuusalueella koko ajan puurtaminen on todella kuluttavaa ja ei ole pysyvä ratkaisu. Toinen asia, mikä mielestäni usein unohtuu keskusteluista on, että samalla tavalla urheilijoilla tulisi olla ymmärrystä kohdata valmentaja ihmisenä. Valmentajallakin saa ja pitää olla oma persoona. Mutta ei lähdetä sille polulle, kun tämä on muutenkin jo melkoisen pitkä pakina. (Kiitokset kaikille, jotka ovat jaksaneet tänne asti, loppu häämöttää jo!)
Todetaan tähän loppuun vielä, että hyvä tilanne syntyisi luultavasti siitä, että molemmat osapuolet tietävät juurensa ja mihin asti pystyy joustamaan ilman, että menettää itsestään liikaa – silloin ollaan jo todella pitkällä ja valmiita tekemään yhteistyötä rakentavasti. Yhdessä tekemisen voima ja menestys perustuu yksilöiden kantaviin huippuominaisuuksiin, kun siihen on luotu turvallinen ympäristö. Näiden ominaisten piirteiden tunnistaminen ja kehittäminen monipuolistaa maailmaamme eikä erilaisuutta tarvitse pitää uhkana, kun ihminen on sinut itsensä kanssa ja osaa arvostaa itseään ja muita.
Kyllä meille kaikille on täällä (urheilun) maailmassa tilaa. Kukaan meistä ei ole korvaamaton siinä, mitä teemme vaan siinä, mitä olemme. <3