Samaan aikaan palan halusta kirjoittaa tästä aiheesta ja samaan aikaan tunnen pelkoa tarttua koko tähän aiheeseen, joka herättää niin mielettömästi tunteita ja mielipiteitä. Kirjoitan nyt kuitenkin jotain, mitä mieleeni tulee ja katsotaan, tuleeko tämä koskaan julkaisuun asti.
Naisurheilijoiden rasvaprosentin sekä painon mittaukset. Tai etenkin ne tilanteet. Olen kuullut elämäni aikana liikaa tarinoita, joista on aiheutunut liiallisia määriä mielipahaa, ahdistusta ja jopa syömishäiriöitä. Että alkaa tässä kismittää ihan tosissaan, kun kuulen lisää ja lisää näitä juttuja.
Itse mittauksissahan ei ole sinänsä mitään pahaa, niillä on varmasti hyvä välinearvo ja tiedetään, enemmän, missä kukakin urheilija menee. On hyvä seurata kehitystä jne ja toki esimerkiksi lentopallossa hyppääminen on helpompaa, kun ei ole liikaa painoa ja hypyt ovat nivelille vähemmän kuormittavia. Tajuan kyllä, kyse ei ole siitä. En siis väitä, että mittauksia ei pitäisi olla. Mutta väitän, että meillä on iso parannuksen paikka esim. itse mittaustilanteissa, niiden käsittelyssä, mittausten sekä tulosten puinnissa.
Puhutaan kuitenkin numeroista, jotka eivät ole määrittämässä urheilijaa ihmisenä eikä edes hyvänä tai huonona urheilijana, joten niiden ei pitäisi kylvää pahaa oloa enää yhdellekään ihmiselle karkean kommunikoinnin tai osaamattomuuden takia. Miehissä on varmasti jonkin verran samanlaisia kokemuksia, mutta joudun nyt puhumaan enimmäkseen naisnäkökulmasta, koska siltä puolelta nämä kokemukset ovat kotoisin. Esimerkit ovat kaikki tositarinoita ja värikynät jäi Suomeen, kun muutin Ranskaan. Asiaan.
Kun nuori tai teini-ikäinen urheilija tulee esimerkiksi ensimmäisiä kertoja testattavaksi, ollaan todella tärkeässä vaiheessa. Miten tässä tilanteessa kommunikoidaan painon ja rasvaprosentin merkitys nuorelle? Jos nuoria aletaan testata, pitää myös pitää mielessä, että he ovat nuoria. Vertaaminen aikuisiin ammattilaisurheilijoihin ei välttämättä ole paras mahdollinen lähtökohta. Ylipäätään vertaaminen. Rasvat ja paino ovat hyvin yksilöllisiä, voisivatko ne myös pysyä sellaisina? Vertailu ei ole kovin monen urheilijan mielelle tehnyt hyviä asioita, enkä näe järkeä istuttaa sitä siementä nuoren urheilijan päähän, koska sitä on erittäin vaikea kasvattaa pois sieltä.
Vertailu tulee usein esille joukkuelajeissa, esim. joskus kaikkien painot ja rasvat on lähetetty sähköpostiin tai jaettu paperilla. Joillekin tulosten jakaminen on ihan ok, joillekin se ei tosiaan ole ok, joillekin se on ok, mutta aiheuttaa huolta vertailun jälkeen. Kaikille lienee kuitenkin ok, jos saa tietää vain oman tuloksensa. Sitäkin voi joskus tarvittaessa miettiä, että kannattaako niitä omia numeroita hirveästi katsella? Olisiko sittenkin helpompi olla, kun ei näe heitteleekö vaaka kilon tai kaksi kuukausittain sinne tänne?
Joukkueissa mittaustilanteet ovat myös joskus stressaavia. Otetaanko rasvat pihdeillä miesvaltaisen valmennusryhmän edessä alusvaatteilla vai saako tilanteeseen jotain yksityisyyttä? Huudan jälkimmäisen vaihtoehdon puolesta. Montako ihmistä tuohon tilanteeseen tarvitaan? Ei siinä välttämättä tarvita muuta joukkuettakaan ympärille. Joillakin on myös tapana posauttaa vaaka keskelle salia ja valmentaja saattaa siitä sitten huudella suoraan painoja ääneen kirjaajalle tai muuten vaan heittää vitsin tyyliin “jaa sitä ollaan oltu ruoka-aikaan kotona”, tai “tästähän tuleekin oikein ennätys”. Tässä aletaan lähennellä jo tahdittomuuden huippua. Mietitäänpä, mitä tuollainen kommentti voi tehdä, jos edessä seisoo urheilija, kellä voi olla painon kanssa ongelmia, henkisiä tai fyysisiä. Huumori tekee usein tilanteesta kevyemmän, tiedetään, mutta huumori tulisi kohdistaa jonnekin muualle kuin siihen itse mitattavaan tai niihin lukemiin. Huutomerkki.
No niin, mitäs sitten mittauksen jälkeen? Saadaan tulokset. Joskus niistä ei kuule mitään sen jälkeen, kun ne on otettu. Olen kuullut myös perustelun, että tulokset ovat vain valmentajille, mutta toisaalta voisi olla hyvä kommunikoida jotain urheilijalle päin, vaikka vain, että pullat on hyvin uunissa, jatka samaan malliin. Usein moni pitää kuitenkin omia tuloksiaan riittämättöminä ja jää pohtimaan niitä liikaa.
Joskus ainut asia on yksittäinen kommentti “kyllä tuosta vois ottaa pois noin 10 kg pois niin olet hyvä urheilija”. Argh. Mikään kilomäärä ei takaa kenestäkään hyvää urheilijaa ja noiden arvioiden kanssa pitää olla oikeasti varovainen. Joillakin lähtee tuollaisen kommentin jälkeen 15 kiloa, joillakin lähtee 4kg kahdessa viikossa ja seuraavan kuukauden aikana 4kg tulee takaisin ja kaksi extrakiloa tipahtaa kaupan päälle. Stressi laihtumisesta/pakonomainen laihduttaminen tai painon tiputtaminen ei ole hyvä asia ja viime kädessä satuttaa urheilijaa ja jopa joukkuetta enemmän kuin se alkuperäinen lähtötilanne. Joskus tuloksia on käyty läpi valmennuksen kanssa jälkikäteen, mikä on minusta ihan hyvä asia. Lisähuomio siihen, keitä tähän tilanteeseen tarvitaan?
Koska jos ollaan sitä mieltä, että jotain tehdään nyt näille numeroille ja aletaan antaa neuvoja oman osaamisen ulkopuolelta niin mennään niin pahasti metsään, että Hannu ja Kerttu ei tule löytämään kotiin ikinä vaan ne eksyy sinne metsään ja kuolee nälkään. Jos halutaan, että urheilija pudottaa painoa/rasvoja, ravintoneuvot yms. tulee olla ammattilaisen antamia. Pari kuultua esimerkkiä seuraavaksi.
“Hiilihydraatit kokonaan pois ja tunti juoksua per päivä treenien lisäksi” (ja sitten ihmetellään, kun urheilija ei jaksa enää treenata ja saa rasitusvammoja)
“Tässä on fitness-urheilijan ruokavalio printattuna koko joukkueelle. Treenien jälkeen illalla puoli purkkia rahkaa ja purkki ananasta” (aika monella pelaajalla taisi olla kiljuva nälkä yön aikana ja palautuminen nollassa noilla neuvoilla)
“Kalaa ei saa syödä, koska siinä on rasvaa” (ei pysty edes kommentoimaan)
Toinen valitettavan usein kuultu tilanne on toisaalta se, että sanotaan urheilijalle, että painoa pitäisi tiputtaa, mutta sen jälkeen urheilija lähtee hallilta yksin. On kotona yksin ajatuksen kanssa, että nyt pitää laihduttaa, mutta hänelle ei ole annettu mitään tukea siihen, miten sen tulisi tapahtua. Yritysten ja erehdysten kanssa osa onnistuu, osa epäonnistuu, osa päätyy jojoilemaan, mutta suurin osa on joka tapauksessa ahdingossa oman mielensä kanssa. Sitäkö me haluamme urheilijoille? En usko.
Joskus myös urheilijoita pelotellaan testitilanteilla ja luodaan jo etukäteen stressi niistä esim. “sitten kun tuutte vapailta takaisin, niin otetaan heti rasvat. Hyvää lomaa”. Niin ja lomat ja vapaat tuntuvat aina olevan pahasta, mitä en ymmärrä. Esimerkiksi joulun tai vapaiden jälkeen usein laitetaan porukka juoksemaan pää punaisena intervalleja, että “nyt ne läskit poltetaan!”. Jos testaaja/valmentaja itse vetää vaikka jouluna suklaa/kinkkuöverit, ei se tarkoita sitä, että jokainen urheilija tekee niin.
Joskus se on tuntunut jopa vähän loukkaavalta pelaajista, että meidän oletetaan mässyttelevän koko loman ja makaavan sohvalla, vaikka todellisuus on hyvin erilainen monen kohdalla. Luommeko ilmapiirin, jossa urheilijan oletetaan onnistuvan ruokailuissa, treenaamisessa myös lomien aikana vai nimenomaan toisin päin? Silläkin on vaikutus siihen, mitä oikeasti tapahtuu. Ja kuinka suuri vaikutus sillä on loppujen lopuksi, jos pari kertaa vuodessa ottaisi löysemmin? Sekin tekisi monelle hyvää ja on laskettava onnistumiseksi, jos osaa ottaa rennommin esim. joulun aikana. Meitä on moneen lähtöön. Tässä urheilijoiden tunteminen on avainasemassa. Paino sanalla tunteminen. Olettaminen on täysin eri asia.
Silloin kun olin Jenkeissä George Masonin yliopistossa vaihdossa, rasvojen mittaus sekä muut testaukset hoidettiin erikseen testausasemalla, testaaja ei ollut tuttu kenellekään eikä ollut joukkueen mukana. Jokainen kävi yksitellen testissä ja annoin esimerkiksi luvan antaa omat tulokseni valmentajalle, luvan valmentajalle käyttää noita tuloksia valmennuksen suunnitteluun sekä hän sai keskustella kanssani niistä. Jep aika eri systeemi kuin muualla, mutta toisaalta tuo erilaisen näkökulman, minkä takia halusin kertoa siitä. Ei välttämättä toimisi muualla, mutta jokin tuossa tavassa loi arvostuksen ilmapiirin siihen, että minä olen se, joka omistaa tämän vartalon ja minä annan luvan muille käyttää siitä otettuja mittauksia eikä niin, että heitetään vaa’alle ja kohdellaan kuin possua. Se possu on kuitenkin ihminen, joka ymmärtää puhetta ja ei välttämättä omaa tarpeeksi paksua nahkaa kommenttien kestämiseksi. 🙂
Ydinsanomana huutelen täältä sitä, että on todella aika ottaa vastuu siitä, mitä sanoo näissä tilanteissa ja miten näitä mittaustilanteita toteutetaan sekä puidaan jälkikäteen. Tajuta se, että yksittäiset kommentit ja tilanteet voivat todella laukaista laihduttamisen myötä syömishäiriön, luoda tai edelleen pahentaa sitä pahaa oloa ja/tai stressiä, joka urheilijalla voi olla jo olemassa tässä maailmassa, jossa on muutenkin haastavaa olla täysin oma itsensä ja löytää oma paikkansa. Urheilijoita tulisi käsitellä ihmisinä. Kokonaisuutena, jossa on tärkeää voida mentaalisesti hyvin, koska silloin se urheilukin kummasti luistaa paremmin. Onkin tärkeämpää joskus mielestäni kysyä, miten urheilija voi oikeasti kuin tietää paljonko hän painaa. Nähdä numeroiden taakse.