Select Page

Kirjoitin toissa päivänä Instagramin maailmaan sellaisen postauksen, joka tuntui siltä, että siitä voisi napustaa blogikirjoituksenkin: hetkessä eläminen ja nykyhetki, sen voima. Pelko ja mahdollisuus tässä hetkessä, molemmat voivat olla läsnä. Tämä kuva aiheutti kaiken, joka on myös nähty tällä sivustolla. Siihen liittyy minulle merkittävä tarina ja siksi se on valikoitunut tänne jopa aivan julkiseen jakeluun.

beach volley pelaaja voittaa

Kuva on vuodelta 2011 (?), jolloin rakkaimman Polson kanssa mylläsimme hiekkaa beach volleyn finaaliturnauksessa oikein urakalla. Meitä taidettiin kutsua terriereiksi. Että sen verran hiekka ja energiat pöllys. Saattaa myös vinkata meidän kokoon, olemme kuitenkin hurjat 165 ja 167 cm. Oltiin siis päästy vikana osallistumaan kuuden joukkueen SM-finaaliturnaukseen, olisiko ollut vielä peruutuspaikalta…? En muista. Mutta joka tapauksessa ei oltu missään mitalijonossa vaan ajateltiin, että hävitään se eka puolivälierämatsi ja sitten päästään hyviin bileisiin.

No ei siinä niin käynyt vaan voitettiin puolivälierät ja tuossa kuvassa ollaan just voitettu semifinaalimatsi kaikkia odotuksia, meidän omia odotuksiakin vastaan. Ei me päästykään juhlimaan tai hakemaan Makuunista kilon mässyjä (kovia juttuja siihen aikaan), kun pelit jatkui. Toi oli aikaa, jolloin pelaaminen oli aivan sairaan kivaa ja vaikka välillä harmitti, että meillä pyyhittiin lattiaa niin päästiin huumorilla yli monesta konttauksesta. Me pelattiin varmaan sen takia, että saataisiin vaan hengailla yhdessä, syödä Tupla-patukoita evääksi ja treenata vatsalihaksia nauramalla, kentällä ja kentän ulkopuolella.

Muistan aidon riemun ja onnen siitä, että pärjättiin tuossa turnauksessa. Finaali hävittiin Korhosen Merjalle ja Hyttisen Kirsille, ei ollut kummoinen matsi se. Muistan myös ikuisesti Outin haastattelun, kun Toni Flink kysyi, että miten tässä kävi näin ja Outi tuumasi meidän ekassa televisiohaastattelussa, että sipulihan siinä levisi, meni hukkaan ja sitä ettiessä meni koko peli, ku ei sitä löytynyt.

Joten tämän kirjoituksen pointti ei ole voittamisessa. Tarinan juju on siinä, että tuo oli ehkä niitä ensimmäisiä hetkiä, jolloin itelle tuli sellainen pieni välähdys siitä, että “härregyyd, tässä elämässähän voi oikeasti tehdä jotain siistiä, kun menee ja yrittää”. Tästä kaksi oivallusta.

1. Aina ei voi voittaa, mutta on silti olemassa mahdollisuus voittaa, vaikka todennäköisyydet ei ole sun puolella.

2. Kun menee täysillä päin ja yrittää, voi totta kai tulla turpaan ja saa pelottaa, mutta sillä tavalla pääsee käsiksi ihmeellisiin asioihin.

Ja tästä vaihdetaan kierroksia suuremmalle tasolle. Nyt mulla löytyy vähän enemmän tietoa, miten sanoittaa tätä kokemusta ja juttua. Silloin mulla ei todella ollut, kunhan elin ja menin ja tein. Mennään siihen hetkeen, jossa se todennäköisyyden muuntuminen todellisuudeksi tapahtuu, tai ei tapahdu. Jos siihen hetkeen hyppää, ja jättää kaikki ne muut kahleet maan pinnalle, antaa vaan mennä (tuhat kertaa helpompi sanoa kuin tehdä), niin tulee myös antaneeksi mahdollisuuden kaikelle. Kuulostaako höpöhöpöltä? Oke. Yritän parsia kasaan jotain järkevämmän kuulosta.

Kun pointti on se, että just nyt tässä hetkessä on se kaikki, mikä tapahtuu nyt.

Jos sä et oo täysillä siinä hetkessä, se menee. Se katoaa. Se ei jää odottamaan, että tuut paikalle todennäköisyyksinesi. Se morjestaa ja jatkaa matkaa. Ja sä jäit liikennevaloihin. Se, että hetki ei välttämättä välitä todennäköisyyksistä tarkoittaa myös sitä, että siinä piilee myös mahdollisuus. Hetkessä eläminen on tavallaan elämistä hetkellisesti ilman liikennevaloja ja sääntöjä – onhan se vähän riskialtista, mutta ei jää myöskään pysähdyksiin punaisten valojen kohdalle tai keskelle ruuhkaa tuhannen muun kanssa.

On ihan sairaan pelottavaa (ja tavallaan siistiä samaan aikaan) painella kohti jotain sellaista, mikä pelottaa. Se tekeekin meille ihmisinä todella hyvää, kun joskus onnistutaan päästämään irti edes pieneksi hetkeksi meitä rajoittavista peloista ja ajatuksista:

“entä jos tässä käykin näin”,

“en mä osaa”

“en mä uskalla”

“ei mun kannata”

“saatan pettyä tosi pahasti” jne.

Noihin ajatuksiin kun pääsee käsiksi, huomioi ja tunnistaa ne, mutta ei anna niille valtaa, pystyy ponkaisemaan hiukan korkeammalle silloin, kun se hyppy on otettava. Kukaan ei pidä yleensä meitä maassa yhtä hyvin kuin me itse. Ollaan opittu siihen, että ei saa leijua pää pilvissä. Pessimisti ei pety ja ruisleipä miehen tiellä pitää. Joskus vois myös ottaa ja lähteä ruisleivän kanssa omalle polulle. Antaa kaiken tilan vaan hetkelle ja intuitiolle.

Niin mä opin pikku hiljaa näistä tällaisista kokemuksista, että vaikka kaikkea ei todellakaan voi saada, niin mahdollisuus on se, mikä merkitsee. Vaikka ei olisikaan luokkahuoneen fiksuin ja filmaattisin, ei olisi aina valmistautunut täydellisesti, tai olisi valmis, ei voi tietää lopputulosta varmaksi. Melkein aina on olemassa mahdollisuus. Ja siihen ajatukseen kannattaa tarttua. Hanakasti!

Hetkeen heittäytymällä ja uppoutumalla voi avata tavallaan niitä vähän ihmeellisiä ovia, jolloin miettii positiivisessa mielessä, että mites tässä näin kävi? Ja noiden ovien olemassaolosta ei ole haisuakaan, jos on jäänyt jumiin sinne liikennevaloihin ruisleipä kourassa ja jalat maassa.

Siksipä tästä oppineena haluaisin toitottaa sanomaa, että meidän aivot on luotu ajattelemaan ja laskemaan epäonnistumisia, laskelmoimaan, mitkä asiat ovat vaaraksi (ks. esim Seth Godin, Linchpin tai video alta). Seth Godin kutsuu näitä liskoaivoiksi. Tärkeintä edelleen se, että näihin meidän aivoihin voi vaikuttaa, ne voi oppia kytkemään pois päältä hetkeksi ja siten löytää hetkiä, joissa voi vaan antaa mennä, päästää irti. Noissa hetkissä me usein vasta päästään kurkistamaan avaimenreiästä, mikä voisikaan olla mahdollista. Tuon pienen tirkistelytuokion seurauksena usealle meistä tulee innostuksen puuskia rintaan. “Ai että! Mitä kaikkea tässä elämässä voikaan tehdä, kun ei pelkäisi ihan niin paljon kaikkea ja aina ottaisi ennemmin varman päälle? Mä just pystyin tuohon!”

Että nyt kun Korona pyörii ja myörii kaikkien elämässä ja pelko ja huoli valtaa monet mielet, on myös hyvä muistaa, että se on meidän aivojen perustoiminto. Nähdä uhkakuvia ja pitää meidät mahdollisimman turvassa muistuttamalla kaikesta, mikä voi mennä pieleen. Siksi voisi olla todella hyödyllistä kokeilla treenata ajatuksia, mieltä ja ohjata niiden kaoottista juoksua, ottaa taukoa pelkojen kanssa ponnistelusta. (Suosittelen edelleen sitä Headspace applikaatiota, tai vaikka youtubesta niiden videoiden katsomista:)

Uhkakuvat ja pelot tulee aina olemaan osa meitä, ei ne mihinkään katoa eikä se itseasiassa auta, että yrittää kieltää niiden olemassaolon tai sanoa, että ei mua huoleta, stressaa, pelota. Kieltäminen ei poista niitä. Kieltäminen on vähän niin kuin yrittäisi painaa isoa kelluvaa auringonottopatjaa (krokotiiilin muotoinen:P) pinnan alle. Se ponnahtaa pinnalle joka tapauksessa, luultavasti ponnahtelee sieltä sun täältä pinnalle, kun et pysty pitämään sitä täysin pinnan alla koko aikaa. Tämä koko ponnistelu vaatii hirveästi energiaa yrittää pitää patja näkymättömissä. Ja sitten oikeastaan sun keskittyminen meneekin siihen krokotiilipatjan kanssa painimiseen ja se hetki, johon halusit keskittyä ilman pelkoa taisi lipua ohitse. Lisäksi, jos ei ikinä pelota niin sitten ei todennäköisesti ole myöskään tekemässä mitään, millä on merkitystä.

Merkityksellisyys tuo pelon mukanaan, koska haluamme onnistua. Haluamme, että muut näkevät meidät onnistuvan eikä epäonnistuvan. Seth Godin puhuukin enemmän tanssimisesta liskoaivojen kanssa, välillä toinen vie ja toinen on vietävänä ja sitten taas vaihdetaan rooleja. Alla on yksi 1,5 minuutin video, jossa on animaatio siitä, kun “antaa periksi”. Ja toinen on pitkä setti liskoaivoista, joka on todella hyvä, mutta jos ei ole aikaa niin katsokaa ainakin pätkä kohdasta 11:15 – 13:56.

Yritetään siis välillä rauhoittua ja treenata myös mieltä, siitä on paljon apua jokaiselle. Väitän jälleen hanakasti. Me pystytään uskomattomiin asioihin, kun pääsemme käsiksi asioihin, joilla on meille merkitystä, mutta jotka ovat piilossa siellä pelkojen takana. Yksi hyvä kysymys onkin, että mitä tekisit, jos olisit varma, että et voisi epäonnistua? Mikä se unelma siellä pelkojen takana on?

Kiitos kun luit <3

Saana

ps. Mahdollisuuksista ja peloista nimenomaan, tsekatkaapa tämä sivu, jonka kyhäsin viime viikolla! Saa jakaa! 🙂 https://saanakoljonen.com/sports-capacity-assessment/