Select Page

Tehtiin tuossa pieni henkilöhaastattelu HPK:ssa ja vastasin Samuli Virtasen esittämiin kysymyksiin. Video on nähtävissä HPK:n Facebookista, mutta tuon haastattelun pohjilta irtosi tarve vastata muutamiin Samulin esittämiin aiheisiin ja kysymyksiin blogin muodossa. Kysymykset eivät ole Samulin muotoilemassa muodossa vaan parilla sanalla tiivistän vain aiheen, josta ajatukset lähtevät poukkoilemaan. Haastattelen siis käytännössä itseäni, kuinka nerokasta! Lisäksi heitän muutamia itselle tärkeitä huomioita parista aiheesta, jotka on nyt viime aikoina pistänyt silmään positiivisella tavalla ja vahvistanut omaa näkemystä ja tekemistä. Hyvää pöhinää urheilun saralla viime aikoina pöhipöhi!!

“Suurin saavutus”

Itse en koe, että mulla on saavutuksia. Ne ei musta ole ns. mun, ne on meidän saavutuksia. Ja joka kerralla eri porukan kanssa. Erilainen matka, erilainen lopputulos. Kaikista eniten antaa ihan oikeasti se matka, kun se on huikea.. Mitali tai muu saavutus sen matkan päätteeksi on se kruunu (tykkään kyllä koruista), mutta ne fiilikset ja työ tehdään siellä välillä. Tämä tunne vain vahvistuu tässä, kun ollaan matkalla Kuusamoon bussissa ja bussin TV-ruudulta tulee meidän tammikuinen Suomen Cupin finaali Pölkkyä vastaan. Kuinka voisin ikinä sanoa, että Cupin kulta olisi mun saavutus? Tuo ruudulla heiluva porukka kokonaisuudessaan on se, joka sen saavutukseen omistaa. Kaikki yhdessä 🙂 Totta kai urheilen myös sen takia, että saavutan ns. jotain ja kyllä vain, hamuan aina voittoja, mutta jokaiseen päämäärään kuljetaan niin erilainen reissu, että jokainen saavutus on myös yhteinen ja erilainen.

“Libero vastaanottaa aina ensimmäisen pallon, onko niin, että siinä on helpompi pysyä pelissä siten mukana, kun vastaa aina ensimmäisestä kosketuksesta?”

Tähän vastasin, että päinvastoin. Libero koskee verrattain vähän palloihin joissain peleissä verrattuna esimerkiksi passariin. Pelissä mukana pysyminen on haastavampaa, kun ei välttämättä tule pallokosketuksia kuin silloin tällöin. Yleensä omat suoritukset on käytännössä vastareaktioita niille suorituksille, joista vastustaja yrittää tehdä pistettä (syötämällä->vastaanotto, hyökkäämällä -> puolustus). Pelastajan roolia on siten tarjolla silloin tällöin, mutta aika vähän sitä itse voi kontrolloida, milloin ja paljonko koskee palloon pelin aikana. Joskus liberolle ei tuu hommia, vaikka kuinka tuntee, että tänään on meikällä muuten oikeinkin oiva pelipäivän fiilis, antakaa tulla vaan! Joskus se nimenomaan toki turhauttaa, kun tekis mieli saada kosketuksia.

Eli.. Sitten on opittava osallistumaan peliin muilla tavoin kuin kosketuksilla palloon. Omalla kohdalla on se onni olemassa, että riemastun helposti pelitovereiden hyvistä suorituksista ja nautin niin paljon kentällä olosta, tuli suorituksia tai ei. Ehkä noi muutamat loukkaantumiset on opettaneet sitä kiitollisuutta, jota välillä tunnen kentällä ollessa. Ja siis se pelin toinen puoli, miten johtaa ja pysyä pelin kulussa mukana, on myös tärkeää, vaikka ei itse pääse aina välttämättä moneen palloon käsiksi.

“Mielipiteet, niiden ilmaisu, vastuun ottaminen, johtaminen”

En koe olevani mitenkään kovin radikaali mielipiteen ilmaisija. Haluan sitten vasta esittää oman mielipiteeni, kun olen haalinut tarpeeksi informaatiota ja koen tietäväni jotain aiheesta, että minulla on valmius omaan kantaani. Rakastan oppimista, kehittymistä ja saan paljon keskusteluista muiden ihmisten kanssa, jotka tuovat lisää  arvoa omaan ajatusmaailmaani. Aina ei tarvitse olla samaa mieltä ja avoimuus onkin mielestäni yksi hyvän (peli)toverin tai johtajan piirteistä. Erilaiset näkökannat tai mielipiteet eivät ole välttämättä uhka vaan myös rikkaus joukkueessa, mutta niitä on opittava ymmärtämään. Usein se tapahtuu niin, että tutustutaan ihmiseen mielipiteen takana.

Esimerkiksi minulle joukkueessa johtaminen tarkoittaa sitä, että tunnen pelikaverini, keskustelen heidän kanssaan, opin tuntemaan heidän persoonaansa, suhtautumista peliin sekä ylipäätään elämään pelin ulkopuolella (lentopallo heijastaa vain osan elämästä, ei välttämättä kannata tuomita pelaajaa aasiksi sen perusteella, miten hän käyttäytyy pelikentällä). Toisin sanoen opin noista keskusteluista pelikavereiden kanssa. Se kehittää minua laajentamaan omaa näkemystäni ja samalla osaan toimia paremmin kyseisen ihmisen (sekä muiden ihmisten) kanssa kentällä. Ihmiset ovat yksilöitä. Meitä tulee kohdella/valmentaa/johtaa myös yksilöinä ainakin osittain. Menestys tarkoittaa omassa mielessäni joukkuetta, joka pystyy toimimaan yhteen hiotuneena yksikkönä ja työskentelemään päivästä toiseen lähellä omaa maksimia toisiaan varten, ja siten lopulta saavuttaen parhaan mahdollisen tuloksen. Ja siinäpä piilee mainio haaste tässä individualismin sävyttämässä maailmassa.

Puhuttiin myös, että minulla on tänä vuonna isompi vastuu ja olen sitä ihan mielelläni kantanut. Mutta jälkeenpäin mietin, että en jostain syystä pidä sanasta “vastuunkanto” tai edes “vastuu”, siinä on jotain sellaista kaikua, että ihan kuin se kävisi työstä. Ennemmin sanoisin niin, että annan joukkueelleni niin paljon kuin pystyn. Lupaan olla tukena ja turvana kentällä ja sen puolella. Se on minulle vastuunkantoa tietyllä tavalla ja ehkä siihen on nyt vain valmiimpi sen takia, että on kertynyt kokemusta ja osaa ja uskaltaa seisoa oman tekemisen takana selkä suorana. Olen löytänyt tavan toimia ja harjoitella, olla sinut oman tekemisen kanssa ja se riittää, mihin se riittää. Ehkä siksi vastuutakin on tullut. Ja kuitenkin, joukkuetta kantaa jokainen, jokaisella on oman kokoinen pläntti vastuuta. Kenenkään ei tarvitse kantaa liian isoa vastuun palaa (tai kakun palaa, olemme aina valmiita auttamaan myös kakun syönnissä) yksin, koska emme ole yksin vaan olemme joukkue.

(Tästä eteenpäin ei ole enää kyse haastattelun aiheista vaan muista poukkoilevista ajatuksista)

“Potkikaa kaveria persuksille. Se on vastuunkantamista”

Tämä on yksi “ikuisuus kysymys” ja väittelyn ja turhautumisen aihe omalla uralla. Kritiikin antaminen pelikavereille. Valmentajat ovat usein olleet sitä mieltä, että kukaan ei kanna vastuuta, ellei näe pelaajien tiuskivan toiselle jotakin. Olen kuullut tuhat ja yksi kertaa, että olen liian kiltti – “sano joskus pahasti pelikavereille, potki heitä persuksille, huuda joskus, komenna, se on sitä välittämistä ja eteenpäin puskemista”. Oletteko valmiina kuulemaan mielipiteeni tähän väliin? Nyt olen sen hahmotellut monen pelivuoden, keskustelun ja ajatustunnin jälkeen.

Olen samoilla linjoilla tämän USA:n miesten maajoukkueen valmentajan kanssa (linkki). Olen tiuskimista vastaan. En ole kokenut sitä koskaan omaksi tavaksi kommunikoida ja olen nähnyt hyvin harvoja ihmisiä, ketkä pelaisivat seuraavan pallon sen takia paremmin, että olisin heille tiuskaissut, vaikka että “mitä paskaa, nosta paremmin”. Onko siinä sitten hyvä ja pirtsakka mieli lähteä nostaa seuraavaa palloa, kun jää sen epäonnistuneen suorituksen jälkeen mahdollisesti pohtimaan suorituksen lisäksi pelikavereiden sanoja? Ja tämä tiuskimisen vastaisuus -seikka ei poista sitä, että voi silti vaatia pelikavereilta. Vaatimustason täytyy olla korkealla, jos halutaan tähdätä kehittymiseen ja korkealle. Mutta ei se tarkoita sitä, että jokainen napisee samasta ilmiselvästä asiasta sille, joka mokaa. En näe, että sillä viedään pelaajan seuraavaa suoritusta eteenpäin.

Koska. (Yritän perustella). Suurimassa osassa tapauksia pelaaja ymmärtää tehneensä virheen, joten olisiko kuitenkin parempi, että pelikavereilta ja valmentajilta tulisi toisenlaista palautetta kuin lisää rapaa sen epäonnistuneen suorituksen päälle, joka harmittaa jo valmiiksi? Koska ihan oikeasti, silloin kun vaatimustaso ja tekemisen meininki on kohdillaan, pelaajat tietävät itse, kun oma suoritus ei mene optimien mukaan. Ja erittäin usein (turhan usein..?) sitä soimaa itseään valmiiksi jo aika lailla ellei liikaa.

Mutta. Jos tekemisen meininki ei ole kohdallaan, se on se hetki, kun saa ja pitää vaatia. Silloin, jos joku ei yritä. Jos porukka laiskottelee ja sen takia laatu kärsii, joukkue kärsii, yhteinen matka kärsii, maali kärsii. Silloin minusta pitää vähän yskäistä ja kertoa kaverille, että hei kuule, tekosyyt sikseen ja menoksi, jos meinattiin jotain yhdessä saavuttaa. Paras tapa itselle on ollut esimerkin kautta toimiminen. Haluan omalla toiminnalla asettaa rimaa korkealle laadukkaan tekemisen kanssa päivittäin. Ei tekosyitä. Vaikka väsyttäisi.

“Väsymyksestä, loukkaantumisista, niistä huonoista hetkistä.”.

Tässä Olympiamitalisti Courtney Thompson sai sanottua niin timanttisesti tämän asian, että taidan lainata tätä kirjoitusta suoraan.

“It’s not about you, so get over it.

The fact of the matter is you play a team game, even if it’s an individual sport, and as a teammate one of your jobs is to serve your team, to do whatever it takes to make the team better. Doing so requires selflessness and a commitment every single day you show up.

If you’re tired, if you’re sore, if you’re sick, you have to choose to not let that stop you and move past it. In that moment, it doesn’t matter how you ‘feel’ because it’s not about you; it’s about making the team the best it can be. In order to do that you have to show up every day with the intention of giving it everything you have. Put the team ahead of your ‘feelings’ and get it done!” (8 reasons no one cares you’re tired)

Silloin kun väsyttää, tuntuu, että velloo helposti siinä omassa pahassa olossa. Mutta kun pitäisi useammin ymmärtää, että ei, tämä ei ole kyse minusta ja minun pahasta olosta. Tämä on joukkue, he odottavat minun antavan parhaani. Jos annan väsymyksen tms. vaikuttaa omaan tekemiseen negatiivisesti, menetän mahdollisuuden samalla kehittyä mukavuusalueen ulkopuolella. Kaikki on hyviä hyvinä päivinä. Ne pärjäävät paremmin, ketkä pystyvät harjoittelemaan päivittäin lähellä omaa maksimiaan, oli olo mikä tahansa.

Tavallaan myös kyse on siitä, että oppii päästämään tietoisesta mielestä irti ja harjoittelee tiedostamattoman mielen puolella (tästä voin yrittää kirjoittaa jonkun toisen postauksen joku toinen kerta). Egoilu kuuluu tietoisen mielen puolelle ja sitä ei välttämättä edes tarvittaisi joukkueurheilussa.  Eli esimerkiksi, jos höllennän otetta sen takia/annan itselleni luvan epäonnistumisiin, koska minulla on selkeästi tänään vaikka väsyneet jalat, koska tein aamulla maksimipuntin, en tavallaan pääse yli omasta egosta – on helppo antautua siihen ajatusvirtaan, että: “tänään menee vähän huonosti, kun olen väsynyt/kipeä/tms, älkää tuomitko ja kritisoiko minua tänään, tänään minulla on lupa olla vähän huonompi”.

Ei, tänäänkään ei ole kyse minun egostani ja siitä, että olenko hyvä vai huono treeneissä, Tänäänkin kyse on siitä, kuinka paljon voin antaa joukkueelle? Voinko päästä yli omasta egosta ja irtautua halusta olla virheetön? Suhtautua virheisiin ja jäykkiin jalkoihin neutraalisti, keskittyä antamaan joukkueelle sen kaiken tuen, minkä sillä hetkellä pystyn antamaan? Koska ei tässä ole kyse minusta ja minun jaloistani. Voin silti esimerkiksi keskittyä selkeyttämään vastaanottoa omalla äänenkäytöllä. It’s about the mindset.

Mutta huom. tässäkin tietysti menee jossain se kultainen keskitie ja vammat ja sairaudet pitää ottaa tosissaan ja silloin ei treenata, kun siinä puskemisessa ei ole järkeä. Mutta on asioita ja tilanteita, joissa liian usein tiedostamme syitä, joiden takia tekemisen laatu kärsii, kun voisimme siirtää ne omaa tekemistä luokittelevat ajatukset sivuun ja sen sijaan keskittyä antamaan kaikkemme joukkueelle. Monia asioita voi edelleen tehdä hyvällä sykkeellä, mentaliteetilla ja asenteella omasta väsymyksestä tms. huolimatta. Ja voi kyllä, en ole tosiaan mikään puhdas pulmunen tai tipunen tai sorsa tässä asiassa. Paljon on minullakin kehitettävää tällä saralla, mutta matka on alkanut ja tärkeintä on edistyminen. Sopivasti pääsenkin kohta testaamaan taas itseäni tässä, matkaa takana reilu 9h ja treenit Pudasjärvellä edessä. Ei helpoin lähtökohta treeneihin, mutta aionpahan haastaa itseni. Kuinka hyvin voin tänään unohtaa kaiken istumisen ja kropan jäykkyyden? Miksi treenaan tänään? Miten voin tänään auttaa joukkuetta?