Select Page

Tuijotan lentokoneen ikkunasta näkyviä pilviä ja mietin, mikä näistä hattaroista on se, joka eniten kuvastaa omia unelmia. Sitten mietin, mikä näistä pilvilinnoista on se, jonka kuvittelimme mielessämme maajoukkueen kanssa. Se on joku noista. Minä valitsen eri näköisen pilvilinnan kuin joku muu joukkueemme jäsen. Se on täysin ok. Vaikka tavoite ja pilvilinna oli yhdessä määritelty, se on eri muotoinen, värinen, mallinen ja kokoinen jokaiselle meille. Olipa se pilvilinna millainen tahansa, tuuli vei sen kauemmaksi ja kauemmaksi, lopulta ulottumattomiin. Se mietityttää. Miksi meidän yhteinen unelmamme EM-paikasta hajosi hatariksi pilviharsoiksi kahden viikon aikana?

Olo on hutera kuin keinuisi pilven reunalla. Kesän aikana hahmoteltu unelma leijaili karkuun. Olisinko voinut tehdä jotain ja estää tuulta hajottamasta pilvilinnojamme? Tai olisiko jotain, jolla olisin voinut pitää edes pilvilinnan tornin tai oven tai perustan paikoillaan paremmin? Olisiko riittänyt, jos olisin osannut sulkea ikkunan tuntiessani ensimmäisen tuulen puuskan?

Katson aikaa taakse päin. Iloisia, hyvällä tavalla jännittyneitä ja osittain tuttuja hymyjä, kun keräännymme ensimmäisen kerran leirille Kuortaneelle. Fiilis on hyvä. Lähdemme rakentamaan omaa pilvilinnaamme pikku hiljaa. Puhumme tavoitteista ja millainen joukkue haluamme olla. Käymme läpi tulevaa matkaamme kohti pilvilinnaa, jota lähdemme tavoittelemaan. Matka pilviin on positiivinen, kannustava, ammattimainen, vaativa, mutta nautinnollinen. Innostus tarttuu ja pilvilinna rakentuu jokaisen pelaajan mieleen. Jokaiselle eri tavalla ja väreillä, mutta jokaiselle on ainakin tarjottu pilvilinnan rakennusainekset. Enää on kiinni mielestä, millä tavalla oman pilvilinnansa piirtää. Kuinka läsnä se tulee olemaan omatoimijaksolla, kun koko taivas on pilvinen ja harmaa ja iloinen yhteisöllinen tekeminen on muisto vain? Kuka lähtee juoksemaan pilvilinna mielessä, vaikka taivas päättää sylkeä vettä niskaan aamusta iltaan?

Sade ei päässyt hajottamaan pilvilinnaa omatoimijakson aikana. Palasimme tauolta pilvilinna vahvana mielessä ja jatkoimme matkaa yhdessä hiukan vahvempina. Mutta. Olimmeko tarpeeksi vahvoja kuitenkaan siinä vaiheessa? Olisiko pitänyt olla vielä vahvempi? Mutta miten? Milloin tuon vahvuuden voi saavuttaa, kun aika on rajallinen ja lepo on olennainen osa kehittymistä? Ja mikä se vahvuus on? Kuka voi määritellä, mikä on tarpeeksi vahva? Ei ole rajaa. Ei voi olla. Se voi olla veteen piirretty viiva. Pilvetkin muuttuvat harmaiksi ja painaviksi, jos niihin kertyy liikaa vettä. Ja sitten sataa. Sade puhdistaa, mutta se vaatii aikaa. Liikaa aikaa.

Pelasimme harjoituspelejä, joiden voittaminen loi uskoa tuleviin koitoksiin. Olivatko ne juuri omiaan lisäämään itseluottamusta ja uskoa omaan pelaamiseen? Vai toivatko harjoituspelit pilvilinnaan liikaa kerroksia? Lähtikö pilvilinna kenties jopa vähän leijumaan? Vai tuliko siihen vankempi perusta? Ehkä molempia. Riippunee ihmisestä ja pilvilinnan laadusta.

Mutta. Emme olleet ainoita, joilla oli sama pilvilinna mielessä. Oliko meidän pilvilinnamme silti huterammalla perustalla kuin vaikka Unkarin? Miksi meidän pilvilinnamme lähti murenemaan niin nopeasti? Meillä oli matka. Hyvä yhteinen matka, joka oli kuitenkin ehkä liian lyhyt. Oliko pilvilinnamme väärin rakennettu? Olisiko siihen vaadittu kolmas kerros? Vai oliko se liian korkea alun perin? En usko. Pilvilinnamme oli juuri hyvä. Mutta. Se olisi tarvinnut hiukan painavamman rakenteen, jotta se ei olisi karannut tuulen mukaan niin helposti. Jossain pitää olla puoli askelta edellä muita. Ehkä koordinaatteja siihen ei tainnut olla tarpeeksi.

Mietin askelia. Mietin, olimmeko kaikki lähdössä samaan aikaan samalle askeleelle. Otimmeko todella askelia yhtä aikaa? Olimmeko jo eri askeleilla? Miksi? Veikö se pilvilinnan kauemmas? Missä itse olin? Entä autoinko pelikaveriani ottamaan askelia? Osasinko rohkaista ja ohjata? Mistä voin tietää?

Ja lähtikö pilvilinnastamme katto lentoon ensimmäisen tuulen puuskan mukana? Taisi lähteä, mutta miksi? Millä siihen olisi voitu valmistautua? Sateen se kesti, muttei tuulta.

Omasta pilvilinnastani potkaistiin ovet ja ikkunat rikki ensimmäisen viikon aikana. Paikkaamiseen vaadittiin paljon. Isoin apu oli joukkuekavereissa ja lähipiirissä, joiden merkitystä ja vaikutusta pilvilinnoille ei pidä väheksyä. Mutta paikkasin pilvilinnaani tulleet kolot kunnolla. Tätä pilvilinnaa ei kaadeta vielä. Siitä tulee itseasiassa vielä vahvempi. Nyt sen ikkunat ja ovet on kaksinkertaiset.

Miten sen meidän yhteisen pilvilinnan olisi saanut myös vahvemmaksi? Että se olisi kestänyt tuulen vireen sekä puuskan. Ehkä jopa myrskyn. Ehkä jos olisimme joutuneet sen paikkaamaan jo aiemmin, eikä vasta ensimmäisten tosipelien jälkeen, olisimme voineet pitää sen kasassa ja lähempänä. Toisaalta mietin, menikö rakennusvaiheessa jokin tukipuu väärin päin. Vai uupuiko se kenties kokonaan.

Muiden maiden pilvilinnat tuntuivat olevan erilaisia. Unkarin ja Puolan pilvilinnat olivat jo lähes maan tasalla. Viron pilvilinnaa ei oikeastaan ollut rakenneltu etukäteen, he rakensivat sitä pallo kerrallaan. Luultavasti melko tiedostamatta. Ja sekin johti melko hyviin tuloksiin. Unkarin pilvilinnalla oli pohjaa. Se ei heilunut tuulessa vaan pysyi rennosti paikallaan, vaikka se toki saattoi välillä hiukan huojua. Puolan pilvilinna oli jo niin lähellä maata ettei pilvilinnaa oikein tarvittukaan. Heidän pilvilinnansa on rakennettu EM-kisoissa pärjäämiselle, ei sinne pääsemiselle. Tämä oli vain ensimmäinen porras.

Emmekö me luottaneet siihen, että pilvilinnamme on siellä pilven takana kyllä, vaikka se välillä menee piiloon? Emme ainakaan löytäneet ajoissa tuulensuojaa. Mutta. Ensi kerralla löydämme. Ensimmäinen askel on taas lähempänä kuin tänä vuonna. Mutta vain jos luotamme siihen.

Ensi kerralla ei tosin lohduta tällä hetkellä yhtään.

Mutta se lohduttaa, että pilvien takana on aina aurinko. Annetaan sen lämmittää. Ja korjataan pilvilinnamme. Ei vaihdeta uuteen vaan paikataan ja tehdään tästä vahvempi. Rakennetaan pilvilinnalle tuulensuojaa yhdessä. Jokainen voi tuoda sille lisää suojaa. Mutta sitä pitää myös tarkastella kriittisesti, jotta löydämme ne paikat, joita tuuli pääsi riepottelemaan.

Sekin on matkan tarkoitus. Aina ei voi vain nauttia menosta. Joskus pitää mennä polvilleen, jotta voi taas seisoa. Ja sen jälkeen lähteä kävelemään. Sitä paitsi. Pilviin ylettyvät vain parhaat. Ylös kiipeäminen on se vaikein ja hitain osuus, mutta taatusti sen arvoinen.

Pidetään pää lähellä pilviä, mutta jalat maassa ja käännetään kasvot aurinkoon päin.

Kiitos jokaiselle tämän matkan kanssani kulkeneelle. <3

cc0b781da26a9e80fd54ec012a37c112