Uu jee kauden eka vieraspelireissu ja bussimatka Pieksämäelle! Tai no tarkalleen ottaen Leppävirralle, jos joku haluaa lähteä saivartelemaan tätä edellistä lausettani, kun Pieksämäen peli pelataan tänään Leppävirran salissa. Mutta pointti on se, että bussimatka tarkoittaa yleensä aikaa blogin päivitykseen. Kouluesseitähän tässä pitäisi tietysti kirjoittaa, mutta mun keskittyminen bussissa on lähes yhtä loistavaa kuin italialaisten mielipiteet ABC:n pastasta, joten heikosti menee. Opinnoissa pitäisi olla vauhti päällä, kun joulu sieltä tulla jollottaa ja valmistuminen häämöttää… Mutta, aion pitää yöunistani kiinni ja luottaa siihen, että kerkeän kyllä. Ennen pohdintaa elämän(i) hidastamisesta pari sanaa Hämeenlinnasta.
Muutin Hämeenlinnaan elokuun puolessa välissä ja hyvin olen viihtynyt! Kaunis sää on tietysti saattanut vaikuttaa myös tähän mielipiteeseen, mutta olen tykännyt tosi paljon olla Hämeenlinnassa ja kun kaikki puitteet on kohdillaan myös lentopallon osalta, niin mikäs täällä palloillessa. Tosin sellaisen huomion tein, että tänä vuonna kaikki ystävät ja perhe tuntuvat olevan eri puolella verkkoa, mutta ainakin me ollaan samassa maassa musupallerot, joten edistystä sekin on kai. Viime viikolla tosiaan aloitettiin sarja LiigaPlokia vastaan, jossa pikkusiskot Eve ja Sini ja isukkikin kakkoskoutsin roolissa olivat verkon toisella puolella. Jännä yhtälö ennen peliä, mutta lämmittelyn alkaessa pystyin keskittymään siihen sinikeltaiseen pyörylään eli Mikasaan, joten ei onneksi vaikuttanut omaan peliin, vaikka aineksia siihen oli olemassa. Heikohkon ensimmäisen erän jälkeen meidän syöttö alkoi toimia ja sitä kautta saatiin peli rullaamaan meille suosiollisesti ja saatiin aloittaa kausi 3-1 voitolla.
Joten Hämeenlinnassa kaikki hyvin, vaikka olen yrittänyt aiheuttaa harmaita hiuksia itselleni lisäämällä kiirettä Suomeen tulon jälkeen ja yllättämällä jopa itsenikin eräänä päivänä, kun olin unohtanut ulko-oven auki treeneihin lähtiessä. Tulin iltaharkoista kotiin ja ovi oli 1,5 metriä auki. Mitä?! Ajattelin tietty, että kaikki on viety ja varastettu ja pelokkaasti kurkkailin kämppääni mielikuvitukseni ottaessa vallan, että täällä joku hullu kohta niittaa mua nassuun. Adrenaliiniryöpystä ja kuvitteellisesta ryöstöstä huolimatta pystyin havainnoimaan, että TV, läppäri ja kaikki paikoillaan ihan normaalisti. Minä ihan ite olin vaan jättänyt ulko-oven auki ja tilannut ryöstön, jota ei onneksi tapahtunut. Yllätin tällä kertaa itsenikin viemällä unohtelun uudelle tasolle. Ei se mitään, jos välillä pyyhe unohtuu pelireissulta, mutta ovet olisi varmaan ihan hyvä muistaa pitää kiinni… Erikoismaininta Posti-Patelle, joka oli kauniisti pinonnut tuomansa postin kauniisti kynnysmatolleni oven sisäpuolelle, kiitos Pate huomaavaisuudesta. Ymmärrän, että oli varmasti sinullekin hämmentävä kokemus, kun postiluukun sijasta sinulla olikin avonainen ovi elämääni.
Tällaisia unohduksia mulle tulee enemmän silloin, kun olen stressaantunut ja kiireinen. Huomaa sana enemmän – vaikka olisin itse Bob Marley niin silti unohtelisin jotain varmasti. Olen sinut asian kanssa, ole siis sinäkin. Viime kuukausina olen saanut harjoittelun päätökseen Olympiakomitealla, sitten muokannut gradua ja aloittanut muutamaa kurssia koulua varten. Viime maanantaina oli lepopäivä treeneistä, mutta silti stressasin, kuinka paljon kaikkea pitäisi tehdä just nyt ja mitä kaikkea haluan tehdä ja äääää en millään kerkeä kaikkeen. No, laskeskelin siinä opintopinnoja ja tein hurjaa ajatustyötä. Miksi en osaa Suomessa rauhoittua? Miksi tartun täällä jokaisen asiaan, joka on tarjolla? Juu, olen kunnianhimoinen, joten koulu, lentopallo, harjoittelu, työt jne., kaikki on hoidettava huolella ja ei siinä ole mitään pahaa sinänsä. Mutta olisihan siinä sitten vähän enemmän järkeä, jos mieli pysyisi paremmin mukana. Sen sijaan, että tekee kymmentä projektia huolella, mutta karmealla kiireellä, tekisikin paria projektia keskittyneesti ja vielä huolellisemmin vähemmällä stressaamisella. Voih, voispa tehdä niin. Ja niin tein.
Ajatustyöni tuloksena jätin pari kurssia pois ja teen ne, mitkä täytyy tehdä kunnolla. Ja arvatkaa mitä, vietin vapaapäivän maanantaina. Menin kahvilaan ja kirjoitin tunnin verran gradua siellä, suunnittelin, mitä voisin leipoa, kävin kaupassa ihan kaikessa rauhassa eli tutkailin alelaareja, vertailin eri myslien ravintoarvoja ja valitsin irtokarkit huolella, illalla katsoin leffan ja mutustelin leipomuksiani ja olin onnellinen, levännyt. Ihana vapaapäivä. Niin tavallinen, mutta ihanan siitä teki kiireettömyys ja päätökseni siitä, että en ota lisäkursseja vaan keskityn näihin, mitkä nyt on tehtävä ja sain hallinnan tunteen, selviän näistä kyllä ennen joulua.
Koska tää maanantai oli valaiseva mun osalta niin ajattelin yrittää heitellä tulitikkuja muuallekin: mehän voidaan hidastaa elämää vähän ja voida paremmin. Jätetään pari juttua pois ja hengähdetään. Miksi aina pitää tehdä kellon ympäri tauotta hommia, jos se koituu terveydelle haitaksi pitkässä juoksussa? Jep jep tiedän hyvin, että eletään suoritusyhteiskunnassa, jossa suorituksia ja saavutuksia arvostetaan, mutta mitä se haittaa, jos jonkun suorituksen saavuttamiseen menee vähän enemmän aikaa, jos olet onnellisempi, levollisempi, jopa terveempi sen aikana? Kuka pakottaa tekemään kaiken juuri nyt ja asettaa ne paineet, joiden takia kiirehtiä? Loppujen lopuksi väitän, että me itse. Me arvostellaan itsemme sen perusteella saammeko koulun pakettiin kolmessa vuodessa, saanko erinomaisen arvosanan tuosta kurssista, saanko ylennyksen kolmen vuoden sisällä aloittamisesta jne. Kuka tulee sättimään, jos valmistutkin neljässä vuodessa, saat ylennyksen neljäntenä vuonna, saat hyvän arvosanan etkä erinomaista? Niin, edelleen me itse. Koska se pettymys tulee ainakin itselle siitä, että tuntuu, että on pettänyt itsensä, jos ei saavutakaan asioita niin kuin on suunnitellut.
Viime vuonna Saksassa ollessa tajusin, millaista menoa elämäni Suomessa on ollut ja mietin, että enpä taida siihen hulabalooseen enää ikinä lähteä, tai niin luulin. Kroppa voi paremmin, mieli oli levänneempi, nukuin paremmin, nautin enemmän arjesta. Niin sitä minä vaan tässä, että pidetään huolta siitä, että ei aseteta liikaa paineita ja tavoitteita itsellemme ja tehdä sen takia elämästä hankalampaa kuin se onkaan. Jokaisella on kuitenkin vain yksi elämä ja vaikka tukka putkella voi ja saa viileettää välillä niin toisinaan voisi olla syytä hidastaa ja antaa itselle mahdollisuus nauttia myös arjesta eikä vain odottaa seuraavaa virstanpylvästä. Esimerkiksi usein kuultua ja ajateltua: ”kyllä mä sitten lepään, kun saan tän tehtyä” ja sitten kuitenkin tartutaan seuraavaan projektiin sen jälkeen, koska ”no nyt mulla liikenee taas vähän aikaa tähän uuteen hommaan”. Ja ainut hetki kun voi hengähtää on pitkään odotettu loma.
Olisihan se siistimpää, kun arjestakin voisi löytää hetkiä nauttia ja hengähtää vähän, löytää aikaa tuntea onnellisuutta ja kiitollisuutta. SItä voisi löytää aikaa ja käydä vaikka pullakahvilla ystävän kanssa, tai tehdä kauppareissu rauhassa, löytää aikaa kirjoittaa blogia, syödä rauhassa ja nautiskellen, mennä pitkälle kävelylenkille syysilmaan, muistaa laittaa ulko-ovi kiinni ja hymyillä useammin. Olla ylipäätään iloinen tästä hetkestä ja siitä, mitä kaikkea on jo saanut aikaan. Vai mitä?
