Select Page

Nyt uskaltaa varmaan jo sanoa, että ollaan selvitty voiton puolelle kolauksesta, joka laittoi elämää eri perspektiiviin kipujen, ketutuksen, epätoivon, ahdistuksen ja kilahdusten myötä. Mutta ei tästä kirjoituksesta tule pelkkää surullista mussutusta. Luvassa on jopa innostunutta lässytystä jossain vaiheessa. 

Viimeksi kerroin (Katki, poikki vai rikki?), että kaksi leikkausta on takana ja unelmissa oli saada hurjastella pihalla kävellen ja päästä lääkkeistä eroon, kun melkein kaksi kuukautta olin ollut sisätiloissa jalka milloin missäkin paketissa. Onneksipa en silloin tiennyt, että tätä onnea jatkuu vielä reilut kaksi kuukautta ennen kuin saan mennä suihkuun niin, että jalkakin kastuu eikä tarvitse erikseen kinkata lavuaarin pesemään vasemman jalan varpaita.

b0f89950-21ab-42e0-beab-f5525f9592d0 2

Tästä lähdettiin “joululomalle”.

Eli haava aukesi tammikuussa eikä mennyt kiinni. Kantapäässä, akilleen vieressä oli upea onkalo, joka halusi tehdä minusta poikkeuksellisen naaraan, joka olisi varustettu extra-reiällä. Minä sekä lääkärit olimme sitä mieltä, että se on kuitenkin huono idea ja lähdimme korjaamaan asiaa. Jouduin samalla purkamaan sopimuksen Ranskaan tammikuussa. 

729ac330-74e6-4809-bc4b-d2c7b5b70426 2

Tämä on se murheen kryyni. Mun extrareikä, joka ei suostu menemään kiinni.

Little hole

Parhaimmillaan se meni päältä näin pieneksi ja elättelin toiveita, että se paranee. Mutta tuolla alla oli se onkalo, jonka takia se ei koskaan täysin sulkeutunut päältäkään.

Haavaa kerran laajennettiin pintapuudutuksessa (itkin koko toimenpiteen ajan) ja asennettiin pieni, mutta uuttera Pico-alipainelaite umpeuttamaan reikää alipaineen avulla. Picosta meni letku kantapäähän ja kannoin pientä  Picoa pikkuisessa olkalaukussa yötäpäivää. Pico teki hyvää työtä niillä voimilla, mitä hänelle oli annettu kahden viikon ajan. Sitten siirryttiin vaiheeseen, jossa onkaloon tuputettiin antibakteerista nauhaa (joo auts!), jonka piti auttaa siinä, että haava lähtisi kuroutumaan pohjasta lähtien umpeen pikku hiljaa.

Ongelma oli, että haava meinasi mennä pinnalta kiinni, mutta se onkalo jäi sinne alle ja niinhän ei saa käydä. Se tulehtuisi uudelleen. Ei kiitos. Joten sitä pidettiin ikään kuin väkisin pinnaltakin sitten auki (auts). “Nauhoja” ja siteitä vaihdettiin kolme kertaa viikossa sairaaloissa ja antibioottien syöminen jatkui, koska haava oli auki ja infektioriski suuri. Tästä kuvasta näkee, mitä kroppa ja iho tykkäsi antibioottitykityksestä. Silmät turpoaa ja ihottumaa tulee ikään kuin jokin olisi hangannut ihon rikki. Kaunista. 

 

Silitin jalkaa öisin, itkeskelin ja toivoin niin järkyttävän paljon, että se vain alkaisi parantua. Olin henkisesti melko risainen kasa ihmistä, koska on pahinta olla jossain sellaisessa tilassa, jossa tuntee tavallaan olevansa loukossa ja on vaikeuksia ajoittain tunnistaa itseään ihmisenä. En minä halunnut olla tällainen surullinen säkki, joka vain makaa tai istuu päivät ja yöt, ja jonka sisältö on täynnä revittyjä kuvitelmia.

Eräänä päivänä itkin äitille keittiön pöydän ääressä, että siitä helvetin reiästä ei pelkästään valu ulos verta ja bakteereja, mutta samalla siitä aukosta pakenee kaikki ne unelmat ja tavoitteet, joita mulla oli ja on enkä mä voi tehdä mitään. Se oli aivan kamalan murskaava tunne. Jalka ei vaan parane. Noudatan kaikkia ohjeita enkä saa siltikään mitään hallinnan tunnetta. Tämä kaikki puristi sydäntä ja rintaa joskus niin paljon.. Nytkin ihan vain siitä pelkästä muistosta pusertuu kyyneliä ulos silmäkulmista, kun tätä kirjoitan OnniBussissa matkalla Pihtiputaalle. Onpa muuten paras idea hetkeen alkaa kirjoittamaan tätä täpötäydessä juhannusbussissa. Juhlava tilanne kaikille! Iloista Juhannusta!

Lakkasin tavoittelemasta yhtään mitään. Kun tarpeeksi moni tavoite ja unelma poksahtaa käsissä kuin saippuakuplat, ja käteen jää vain pieni niljakas tunne sormenpäihin, että pirskatti sinne ne lipsahti, niin jotain alkaa tapahtua aivoissa. Onneksi tapahtuu. En enää avannut kalenteria, katsonut päivämääriä, laskenut paranemisennusteita, asettanut tavoitteita, koska mikään noista ei tuonut minulle tuloksia tai iloa. En enää asettanut mitään toiveitakaan yksittäiselle päivälle. Keskitin energian siihen, että a) syön aamupalan b) käyn suihkussa c) teen jotain, mikä tuottaa iloa ja/tai rauhaa. 

Mindulfness-harjoitukset oli todella hyödyllisiä ja tein/teen niitä aika paljon. Monesti oli tavallaan ihan ok päivä, mutta kun rauhoituin hetkeksi ja ns. päästämään irti niin kyynelet valahti poskelle, vaikka keskityin vain hengittämiseen, en ajatuksiin. Suru oli silti pakkautunut syvälle, vaikka päällisin puolin olikin hyvä päivä. Se oli erinomainen keino käsitellä kaikkea ja päästää irti tavoitteista, sanoa hyvästit asioille, jotka olivat ennen iso osa minua. Pääsin näkemään niiden taakse. 

Ennen jos olin ahdistunut tai koin negatiiviisia tunteita, pystyin purkamaan ne urheiluun. Kävin lenkillä, menin treeneihin tai kävin kävelyllä. Usein ihan kävellessä sain järkeiltyä asioita ja sain niihin hyvin näkökulmaa ja pohdintaa. Tajusin, myös että  kaikki (!) ihmisenä ja mentaalisesti kasvamiseen liittyvät tavoitteet olivat kaikki jollain tapaa liitoksissa kykyyni liikkua. Testasin itseäni henkisesti ja fyysisesti urheilun avulla. Kroppani oli se, mikä mahdollisti minulle kaiken tuon. Ja mitäs nyt sitten? Nyt jouduin todella kasvokkain negatiivisten tunteiden kanssa. Siellä me istuttiin pimeässä kahdestaan ja minä halusin olla se, joka jää elämään. Opin. Opin käsittelemään hankalia tunteita eri tavalla kuin ennen, koska oli pakko. Se on tosi hyvä asia ja siitä olen iloinen. 

Kun opin käsittelemään niitä kakkamaisia fiiliksiä paremmin, loin itselleni mahdollisuuden kokea myös onnen ja ilon tunteita useammin ja rakentaa jotain. En vielä tiedä, miten sanoittaa sitä “jotain” tai miten se tulee näkymään, mutta ainakin voin olla ylpeä siitä, miten olen selvittänyt tietäni hetki kerrallaan. Tiesin koko ajan, että nurkan takana piilee vaara romahtaa täysin. En romahtanut, vaikka olikin vaikeaa ja voin olla iloinen, että annoin aikaa itselleni ja aloin hyväksyä tapahtuneita asioita.   

Päivissäni oli kuitenkin ilon pilkahduksia. Tajusin, että pystyin tuntemaan iloa, kun onnistun pysymään tässä hetkessä. Tiedostin iloiset hetket. Imin niistä voimaa. Kirjoitin niitä ylös. Opiskelin. Kuuntelin podcasteja. Luin. Katsoin netistä mielenkiintoisia dokumentteja ja haastatteluja. Näin ystäviä, kun pystyin. Kävin yhden online-koulutuksen mentaalipuolella. Sain etätöitä, kiitos Olympiakomitea (Antti Paananen ja Jarmo Parikka) ja etenkin Jukka Sappinen/ExtendedDISC. (Näistä projekteista kerron mielelläni pian lisää!). Päiviin alkoi tulla rytmiä ja mielekkyyden tunteita myös ilman liikuntaa. 

Toki tähän kevääseen mahtui sitten yksi leikkaus vielä maaliskuussa ettei homma liian helpoksi olisi mennyt. Haava ja onkalo eivät parantuneet ja leikkauspöytä kutsui jälleen nimeäni. Toivoin kanta-asiakasetuja. Sain smoothien ja sämpylän heräämössä. Operaatio meni hyvin ja nyt haavaa ei tikattu vaan sain Picoa astetta järeämmän kaverin hoitamaan alipainetta jalkaan. Hänen nimensä oli alipaineimuri VAC. Jalka aukaistiin viime toukokuun leikkauksen arvesta pystysuunnassa ja levitettiin niin, että se onkalo paljastui. Sinne onkaloon mahtui kuulemma naislääkärin pikkusormi, joten tulipahan todistettua, että mussa on syvyyttä hehe. Alla pari ällöttävää kuvaa pari viikkoa vikan leikkauksen jälkeen (Kaisa Alanko: älä kato).  

 

Onkaloon asennettiin sieni, jonka päälle tuli eräänlainen imukuppi ja siitä letku, jonka kautta VAC pumppasi kaikkea moskaa kantapäästä/nilkasta säiliöön, jota kannoin mukanani muodikkaassa olkalaukussa. Herätin huomioita ihmisten ilmoilla letkuineni ja säiliöineni. Joten olin paljon Pöhlönrannalla kotona metsän keskellä, koska siellä elämä VAC:n kanssa oli normaalia ja minulla oli paras olla siellä. Säiliö toimi akulla ja yöksi se kytkettiin seinään kiinni. Nukupa siinä sitten tai käännä kylkeä, kun letkut menee jalasta vyötärölle laukkuun ja laukusta menee johdot seinään kiinni. VAC vielä piti sellaista röpöttävää ääntä koko ajan, joten käytin korvatulppia välillä päivisinkin, kun en jaksanut kuunnella sen pulpatusta. Jos VAC oli huonosti kiinni, jokin sauma vuosi tai akku oli lopussa niin koko laitos alkoi piippaamaan ärhäkkäästi, kovaa ja korkealta. Hänessä oli luonnetta. 

IMG_6828

Saanen esitellä VAC:n. Iho ei tykännyt tuosta liimasta lainkaan.

VAC:n sieniä ja letkuja vaihdettiin kerran tai kaksi viikossa ja sekin oli todella auts. Yleensä matkustin Helsinkiin asti lääkäriin, kun ihan joka pitäjässä ei laitetta tunnettu vielä. VAC alkoi tuottaa tulosta (jabadabaduu vihdoin!!) ja kuuden viikon yhteiselon jälkeen oli aika irroittaa letkut. Olin epäuskoinen, että nytkö tämä rulianssi on tosiaan ohi. Kävely oli vielä kamalaa, mutta nyt sain seisoa kahdella jalalla suihkussa! Hoito-ohje oli perushaavan paikallishoitoa pari kertaa päivässä ja siitä parin viikon päästä haava oli kiinni. Vihdoin. Melkein viiden kuukauden jälkeen. Sitten sain alkaa kuntouttaa ja treenailla pikku hiljaa, koska sain vihdoin ja viimein luvan hikoilla muutenkin kuin kepeillä tuskastelun takia.  

Opin ainakin nyt jo sen, että vaikka minulta menee kyky urheilla ja jopa liikkua, niin elämässä on muutakin. Ja tämä on multa paljon sanottu, koska rakastan liikuntaa. Elämä kokonaisuudessaan on silti jotain paljon siistimpää ja syvempää kuin vaikka oman suorituksen taso lentopallossa. Tavallaan varmasti “hukkasin” paljon aikaa lentopallon kannalta. Mutta. Olen päättänyt erään asian. Voin päättää, miten hyödynnän tuon “hukatun” ajan. Aion käyttää kaikki voimavarani siihen, että tämä koettelemus ei ole vain surkea tarina tästä vuodesta vaan jotain, jonka käytän edukseni. Kirjoitin eräänä hankalana päivänä nämä sanat puhelimeen:

“I will use this shit to shape me to be the person I can be.” 

Olin tarponut Helsingin liepeillä kilometrin verran kepeillä, kipsikenkä jalassa, reppu selässä ja perässä vedettävän matkalaukun kanssa (oli helpompi lykätä rullilla kulkevaa laukkua kuin oikeasti kantaa kaikkea harteilla ja kepeillä liukkailla talvikeleillä). Jouduin kävelemään bussiyhteyksien myöhästymisten takia, en omasta valinnasta. Olin menossa lääkäriin ja voin pahoin taas pelkästä jännityksestä, kun tiesin, että kohta sattuu, kun VAC vaihdetaan ja onkaloa puhdistetaan.

Pöhlönranta/Pihtipudas-Munkkivuoren Pihlajalinna -yhteys ei hoidu yhdellä OnniBussilla. Ketutti koko julkinen liikenne. Varpaat olivat tuhannen jäässä, koska kipsikenkähän on auki sieltä päästä ja siinä viimassa pari sukkaa lämmittää yhtä paljon kuin persujen suosion nousu Suomessa. (Selvennykseksi: ei sitten lainkaan). Oli ihan helkkarin kylmä ja purskahdin itkuun, kun kaaduin vielä jäiseen alikulkutunneliin mennessä ja kukaan ympärillä olevista ihmisistä ei kysynyt sattuiko, olenko ok, pääsenkö ylös.

En jaksanut enää yhtään. En itseä, en sitä keliä, en jalkaa, en muita ihmisiä ja välinpitämättömyyttä tässä yhteiskunnassa, en sitä kylmyyttä, en busseilla ravaamista, en kepeillä konkkelehtimista, en sitä elämää. Olin niin täynnä kaikkea. 

Siinä sitten suutuksissani päätin, kun kampesin itseni ylös ja totesin, että sattuu perseeseenkin nyt kaiken lisäksi, että tästä tuskasta on pakko saada jotain irti. Tämän tunteen ja kokemuksen tulen muistamaan silloin, kun valitan jotain muuta typerää myöhemmin. Tajuan, kuinka paljon paremmin minulla oikeasti nyt menee kuin tuossa hetkessä, jossa kilahdin hetkellisesti siihen kaikkeen, mitä koin ja tunsin. 

Joten sivistyneempi versio menee näin. 

“I will use all this to shape me to be the person I can be.”

Se kuulostaa jotenkin todella kliseiseltä, mutta tarkoitan sitä. Minulla (ja meillä kaikilla) on vain tämä päivä aikaa tänään toteuttaa elämää ihmisenä, joka parhaimmillani pystyn olemaan ja milloinkaan ei tule siihen parempaa aikaa ja mahdollisuutta kuin nyt.

Nyt on juhannus ja on hyvä olla. Kotona on kyllä paras olla. <3 

Hyvää juhannusta kaikille!