fbpx

Tulin just salilta myrtyneenä. Meillä oli tänään testit, hyppy- ja nopeustestit. Samalla otettiin tietty paino niin kuin ennenkin ja mun vati keikahti nurin. Aivan loistava aamu- ja iltapäivä siihen asti, kunnes tulin salille. Meidät oli jaettu kahteen ryhmään ja olin ainut ei-saksalainen tänään, joten kaikki puhu keskenään saksaa ja ilmeisesti oli jotain hauskaa. Harmitti, kun mullakin oli hyvä päivä ja olisin halunnu osallistua keskusteluun. Sitten, kävin vaa’alla ja perkele ehkä 0,5 kg kiloa lähteny viime punnituksesta. Ei mitään hätää yritin toistella itselleni. Ei auttanu, jokin musta Barbabamainen olento nielaisi mut syövereihinsä. Ihan liikaa se on. En voi painaa noin paljoa. (En nyt siis ole lihonut, kunhan vaan toivoin, että olisin kevyempi kuin aikaisemmin).

scale dog

Sitten otettiin ulottuvuudet. Tiedän, etten voi hypätä niitä lukemia kuin pari vuotta sitten ja vaikka tulokset parani sentillä, mustan Barbababan pimeässä mahassa en kykene ajattelemaan muuta kuin että olen niin huono. Ihan paskat ulottuvuudet. Hienoa olla noin painava ja hypätä noin pirun vähän. Muut puhuu edelleen saksaa. Testit jatkuu,  mutta mä oon jo niin paska omassa mielessä, että saan juuri ja juuri revittyä loput reaktiohypyt ja nopeusosiot läpi. Reaktiohyppy oli noin sentin huonompi kuin aiemmin ja nopeus oli parantunut, mutta en vaan saa käännettyä siitä mitään iloista. Olenhan liian painava ja kaukana aikaisemmista tuloksista.

Miksi?? Miksi jumalan ihmeessä mä en voi hyväksyä itseäni tän painoisena? Tiedän varsin hyvin, etten ole lihava. Heti kun paino vilkkui vaa’alla, suunnittelin jo jotain upeaa smoothieilla elämistä seuraavan viikon ajan. Heti sen jälkeen ajattelin, että tiedän, ettei siitä mitään tule, muutaman päivän nääntyminen vain tekee heikoksi, pilaa treenit ja saisin painon takaisin, jos alan syömään normaalisti. Kyse on pitkän ajan prosessista. Ja sitä mahtavaa prosessia on tässä eletty jo niin kauan, että tekis mieli pomppia oman silinterihatun päällä, kuten Aku Ankassa tehdään turhautumisen merkkinä. Syön terveellisesti, ruokavalioon ei kuulu roskaruokaa, välillä herkuttelen karkeilla ynnä muilla, koska totaalikieltäytyminen kaikesta ei toimi mun kohdalla (kuva alempana:)). En jaksa ymmärtää, mistä se kamala paine tulee, että mun pitäisi painaa paljon vähemmän? Haluan päästä samoihin lukemiin, joissa olen joskus ollut, ei kai se väärin ole? Mutta miksi se on niin vaikeaa? Ja miksi mun pitää sinne päästä, jos kerran kaikki on kohdallaan painon ja pituuden suhteen ja pelit sekä treenit rullaa ihan hyvin? Miksi niin moni tässä maailmassa haluaa vaan painaa vähemmän, näyttää paremmalta, syödä vähemmän ja ajatusmaailma pyörii vinhaa vauhtia tän ilmiön ympärillä? Mikä meitä vaivaa?

healthy habit

Mulla vati keikahti nurin ehkä sen takia, että aiemmin en ole välittänyt, paljonko painan. Lisäksi olen ollut täysin fine ruoka-asioiden kanssa, paljon olen niitä miettinyt, että mitä syön jne., mutta eläminen, ruokailut jne. ovat kaikki sujuneet hyvin viime aikoina. Aikaisemmin minä olen ollut se rimpula, joka toitottaa, että syödään karkkia ja mitä väliä mitä vaaka näyttää, jos vaan olo on hyvä tai peilikuva on ok. Joo ja niin ne ajat muuttuu. En edelleenkään ole mikään fanaattinen ”vaaka kertoo totuuden kuten totuusseerumi Harry Potterissa” -ihminen, mutta jostain syystä minäkin heittäydyn idiootiksi, kun kuulen, mitä vaaka sanoo. Vaikka ei se edes sano mitään, räväyttää muutaman numeron näytölle ja poistuu sen jälkeen paikalta vähin äänin jättäen kamalan metelin pääkopalle selvitettäväksi. Se tässä juuri risoo, että miksi ihmeessä en osaa suhtautua asiaan välinpitämättömästi vaan panikoin? Haluan siihen maailmaan, jossa sikspäkki tarkoittaa muutakin kuin kuutta ruskeaa pulloa pissin väristä litkua. Haluan osaksi sitä maailmaa siksi, koska olen ollut siellä ja olisin tyytyväisempi itseeni siellä. Sikspäkki ei ole mikään itseisarvo, se ei tuo onnellisuutaa enkä sitä tarkoitakaan, vaan lähinnä sitä tunnetta, kun tietää olevansa hyvässä kunnossa ja vaa’an lukemat eivät saa typeriä nälkiintymisdieetti-ideoita aikaiseksi. No, olinko jotenkin selkeästi onnellisempi silloin, kun olin kevyempi? No en. Olenko nyt onnellinen? No olen. No mistä sitten kiikastaa? No en minä hitto tiedä, älä kysele.

eat skinny

Ruoasta, kropasta ja treenaamisesta stressaaminen on ihan kamalan yleistä. Koko ajan esim. monet pelikaverit yrittävät laihduttaa, joissa tuloksena usein se, että vetävät ekan tunnin treeneissä ihan ok, mutta sen jälkeen koomaristit saapuu silmille ja näkee, että niillä on energiat aivan lopussa eikä lopputreenistä tule mitään. Treenien jälkeen pari tyttöä skippaa illallisen, toinen saattaa vetää pelkkiä pähkinöitä, toinen pikkuisen salaatin tai ehkä proteiinipatukan, jos mahan kurniminen herättää naapurit. Jännä, että ovat aamulla aika naatteja, kun treenit taas jatkuu. Itse syön aina illallisen, koska palautuminen treenistä on mulle tärkeää ja haluan saada aina kaiken tehon treeneistä. Tämä fitnessbuumi mikä lie on ihan kaikkialla. Monet meistä reagoivat siihen, kukin tavallaan, kuten huomaa. Eräs terveyden ammattilainen sanoikin, että urheilijoiden maailma on se viimeinen ympäristö, johon laihdutusmedian pitäisi lonkeroinensa mahtua, koska siellä sitä energiaa tarvitaan eikä siitä saisi karsia, jos meinataan kehittyä. Minä en jätä aterioita syömättä, mutta mietin tarkkaan, mitä syön milloinkin ja stressaan paljon/liikaa siitä, että haluaisin olla laihempi  ja pitäis syödä vähemmän, vaikka syönkin terveellisesti. Toiset jättävät oikeesti aterioita väliin, osa heittää hiilarit nurkkaan, koska ne on nyt niin pahasta. Osa ei syö enää maitotuotteita, osa hyppää gluteenittomaksi, koska viljatkin on pahasta, osa syö pelkästään raakaruokaa, koska se on maailman terveellisintä ja niin edelleen. Mitä täällä tapahtuu?

Yhteiskunta menee aina trendien mukana ja niitä tulee ja menee. Terveellinen elämä on ihana trendi, mutta joku siinäkin menee nyt pahasti metsään, kun koko elämä tuntuu liian monella pyörivän siinä ja osa jopa väittää, että kyllä kukkakaalista voi tehdä maukkaan pizzapohjan. Joopa! Terveellisen elämän noudattaminen on jotenkin vähän lähtenyt keulimaan, pitäisi löytyä spirulinaa, gojimarjaa ja quinoaa kaapista ja ruoan pitäisi usein muistuttaa parsakaalta, kanaa, salaattia ja raejuustoa -yhdistelmää, jos ikinä meinasit olla hyvännäköinen tsirpula. Eikä siinäkään mitään pahaa ole itsessään, mun sielua vaan polttelee se, että kuinka tällainen hyvinvoinnin aalto itseasiassa kylvää vaan niin paljon stressiä ja pahoinvointia ympärilleen? Painopiste siitä hyvästä olosta ja elämästä, jonka terveelliset ruokailutottumukset tuo mukanaan, on siirtynyt esim. kilokalorien kyttäämiseen, vaa’alla panikointiin ja stevialla läträämiseen sokerin käytön sijasta. Tää on niin väärin.  Meidän pitäis nauttia siitä, että ollaan hyviä tyyppejä vaa’an lukemista tms. välittämättä. En halua, että joku niin pieni asia kuin numero kilogrammoina pilaa mun loistavasti alkaneen päivän, koska mä olen hyvä pelaaja ja jopa ihminen siitä numerosta huolimatta. Ja mä haluan nauttia elämästä enkä olla se tyttö, joka imee pastaa nielemisen sijaan (tositarina!).

scale

 

Niinpä nyt tämän kaiken vuodatuksen ja harhailevan tekstin päätteeksi olen kömpinyt ulos mustan Barbababan pimeän mahan syövereistä ja minulla on jo parempi olo siitä, mitä haluan olla ja mitä en. Haluan stressata vähemmän. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta mikään mehudieetti tähän ei ainakaan auta (eikä mun pullahiiren luonne siihen pystyiskään by the way), joten jatkan niinkuin aiemmin. Jos tulee muutoksia niin niitä tulee hiljalleen, mutta jos syön ja treenaan näin kuten ennenkin, stressaamiseen ei kertakaikkiaan ole syytä, jos en anna sille syytä. Voimia ja tsemppejä kaikille muillekin, keiden aivolohkoja painaa nämä samat ajatukset, pidetään Barbababat loitolla;) Tiedän, että meitä on aika paljon… <3

war

greeting_dialog_display=”hide”