Select Page

Mitäs sitten, kun urheilu-ura loppuu yllättäen? Kun se mihin on panostanut viedäänkin alta vastoin toiveita? Ei sellaista toivota Joulupukilta. Tiesin, että se on aina mahdollista ja se oli yksi syy, miksi jaksoin tehdä asioita huolella päivästä toiseen, mutta ainahan sitä toivoo, että saisi lopettaa sitten kun siltä tuntuu.

Mun unelma oli pelata ne EM-kisat hyvien ystävien kanssa, nauttia siitä, mitä määrätietoinen työ on tuonut ja voi tuoda tullessaan. En ole ainut, joka on joutunut lopettamaan uransa vähemmän mairittelevalla tavalla, suunnitelmien ja unelmien vastaisesti. Harva siitä tilanteesta sujahtaa läpi ilman, että kirpaisee.

(Lyhyt info uusille lukijoille: Sain bakteeri-infektion nilkkaan joulukuussa 2018 ja infektio kerkesi levitä luukudokseenkin saakka. Neljän leikkauksen jälkeen ja 4,5 kk pedissä makoilun jälkeen sain vihdoin seisoa kahdella jalalla ja opetella kävelemään uudelleen. Siitä on nyt vuosi).

Personality in sports emails

Mulle yksi isompi asia on ollut ymmärtää, että se voima ja palo on edelleen siellä jossain sisällä, joka sykki urheilulle. Urheilu oli erinomainen ympäristö ja alusta, valjastaa se oikein. Urheilu ja mun luonne niin sanotusti mätsäsivät. Ihan niin kuin Tinderissä!

No sitten kun urheilu viedään siitä yhtälöstä niin jäljelle jää palo ja se on turhauttavan yksin. Elämästä tulee tavallaan sopeutumistaistelua joksikin aikaa. Sen palon tartuttaminen johonkin toiseen asiaan on vaikeaa ja jopa pelottavaa. Kannattaako mistään enää innostua yhtä paljon, jos pitää kohta taas olla kyntämässä maata turvallaan? Ja saako mistään kuitenkaan yhtä hyviä kicksejä kuin urheilusta?

Mutta sitä paloa ei kannata tukahduttaa. En halua sammuttaa sitä. Joten kannattaa ennemmin vähän tutkailla onko mitään, mille se alkaa sykkiä. Ja siinä saattaa vierähtää aikaa ennen kuin se juttu löytyy. Palo on ollut niin pitkään urheilun kanssa naimisissa, että se vähän haikailee aina sen perään. Niin kuin ensirakkaus. Sellaista oikein leimuavaa sorttia ja aijaijai kun maailma pimenee hetkeksi, kun se sammuu.

Olen onnellinen, että olen kuitenkin terve enkä ole kokenut mitään niin traagista, että olisin halvaantunut onnettomuudessa tai mitään sellaista. Jokainen meistä kuitenkin joutuu käymään tiettyjä asioita ja kysymyksiä asioita läpi päässään, kun urheilu-ura loppuu kuin seinään.

Haluanko lopettaa tähän?

Voiko tällä tavalla lopettaa?

Onko ok, jos urani loppuu nyt? Jos ei, miksi ei ole?

Mitä comeback tarkoittaisi? Mitä uhraan ja riskeeraan, jos pyrin takaisin? Mitä hyödyn? Mitä uhraan ja riskeeraan, jos jätän leikin tähän?

Mä varoin sanomasta hyvin pitkään, että mun ura on ohi. Sanoin vaan, että katsotaan. Halusin jättää sen oven auki, vaikka tiesin, että se mahdollisuus on yhtä lirppana kuin lämmin vappu ja juhannus samana vuonna.

Halusin nähdä, mihin jalka ja sen kunto kehittyy, mutta normaalin liikeradan ja liikkuvuuden saaminen vaatisi edelleen melkoisen panostuksen rahallisesti ja ajallisesti. Ja jos kuntoudun, niin mikä sitten odottaa? Hirveä epävarmuus siitä, että kelpaanko pelaamaan enää mihinkään? Jos pelaan niin olisin sitä halunnut kuitenkin tehdä muutenkin kuin pallotyttönä tai vapaaehtoisena. Vaakakupin paino on siis painunut siihen suuntaan, että liikaa uhrauksia ja riskeerattavaa siihen nähden, mitä on tarjolla.

Se on sitten tämän lorun loppu.

Se oli melkoinen loru kuulkaa. Nyt itkettää taas, kun tästä kirjoitan. Poru ja loru rimmaa niin hyvin niin antaa itkettää.

Itkettää ne hiton unelmat, jotka leikattiin musta ulos ilman lupaa.

Itkettää se palo, joka mulla oli lajia kohtaan, joka vietiin ennen kuin olin ite valmis päästämään irti.

Itkettää ne tyhjäksi käyneet toiveet, että ehkä mä vielä pelaan.

Ja itketti välillä, kun muutin tänne Denveriin ja aloin käymään harjoituksissa valmentajana, mutta ei saanutkaan mennä ottamaan niitä hihalyöntioppeja pelaajana vastaan. Piti aika lailla nieleskellä välillä, kun ei ollutkaan enää polvisuojia, kun käveli saliin.

Että onhan tätä jo itketty. Itkemiseen kuitenkin kyllästyy. Suru on edelleen läsnä silloin tällöin, mutta elämän sisältöön kuuluu muutakin kuin surua. Pelkkään suruun keskittyminen on kuin jämähtäisi keskellä penaalia pelkästään mustan tussin kohdalle ja unohtaisi katsoa ympärille. On tässä muitakin värejä. Otetaan niitä käyttöön.

Mun loukkaantuminen oli paskamyrskyn lottovoitto kauniisti ilmaistuna, mutta katkeroitumalla annan sen ruskean myrskyn voittaa ja se möykky pysyy ikuisesti mukana rintalastan alla. Katsokaas, minä taidan ennemmin päästää siitä irti ja jatkaa matkaa ilman extrapainoa. Kyllä niitä kakkakasoja tulee tulevaisuudessakin osumaan naamariin, en koe tarvetta kantaa edellisiä mukana. Jokainen joutuu kohtaamaan elämänsä aikana ikäviä asioita, se on se elämän katkera suola. Ja nyt mun haava on kuitenkin muuttunut arveksi. Se ei ole enää kirvelevä, vuotava ja auki. Arpena se kertoo tarinaa.

En siis halua, että oma loukkaantuminen on kirosana – en halua olla se, joka hautaa osan itsestään urheilun mukana hautaan. Haluan olla se, joka herättää sen palon takaisin elämään ja huutaa vielä lujempaa muilla markkinoilla pelikenttien jälkeen, hyödyntäen sen, mitä urheilulla oli minulle antaa. Ja se oli paljon se. Toivon, että moni muu tekee samoin, ketkä lopettavat urheilun! 🙂

Kiitos kun luit <3

Saana

ps. Täällä pidempi tarina itse loukkaantumisesta: https://saanakoljonen.com/2019/06/21/onkaloista-opittua/

Tässä postaus parin kuukautta sattumisen jälkeen: https://saanakoljonen.com/2019/01/21/katki-poikki-vai-rikki/