Select Page

Jokainen on oman elämänsä oma versio. Kuin verso. Kasvava. Alati kehittyvä. Elävä. Juuret on olemassa. Mutta piilossa. Näkymättömissä. Mutta silti ne pitää pystyssä. Toimii kuin absoluuttisena pohjana. Parhaana pohjana juuri jokaisen omalle versolle. Ei kenenkään muun. Juurien tietäminen, hahmottaminen ja tunteminen helpottaa. Vakaannuttaa. Sen tajuaminen, että identtistä versiota tai versoa ei ole olemassakaan. Jokaisella on täysin oma pohja ja alusta, jolla kasvaa. Lähtökohdat eivät aina ole kaikille yhtä auvoisat. Mitä laajemmat ja terveet juuret, sitä vakaampi on kasvu. Huonoilla juurilla jää usein kitukasvuiseksi. Mutta. Niitä on myös mahdollista kasvattaa. Asenteen merkitys.

Oksien kasvulla tavoitetaan elämän eri muotoja ja kulmia. Oksien idea on kasvaa juuri siihen suuntaan kuin ne kasvavat. Kahlitsematta. Niiden kahlitseminen aiheuttaa vain kasvukipuja ja pakotettuun suuntaan leviämistä. Joskus siitä saattaa jäädä jäljet runkoon. Nekin yleensä haalistuvat ajan myötä. Aika muokkaa.

Verso haluaa kasvaa niin korkealle kuin sillä on mahdollisuus. Kasvaa omaan maksimiinsa. Kurkottaa kohti taivasta, unelmia. Kasvu ei ole kilpailua. Jokainen kasvaa omaan tahtiinsa ja oman muotoiseksi. Omalla ajallaan. Kaikki versot ovat sopivia. Jokainen omalla tavallaan, omalla paikallaan. Eivätkä ne ole toisensa pois sulkevia. Maailma on värejä täynnä, ei mustavalkoinen, ei jokotai. Niillä juurilla, mitä kullekin on suotu, voi olla oman elämänsä paras verso. Ja toinen voi olla oman elämänsä paras. Täysin samaan aikaan. Aika ei määrittele. Ei poissulje. Ei luokittele. Aika on ja kuluu joka tapauksessa. Jokainen hetki tapahtuu väistämättä. Mutta aika luo muutosta. Hetken merkitys. Sen merkityksen tajuaminen.

Jossain vaiheessa kasvu tasaantuu. Väistämättä tulee myös kausia, kun osa lehdistä tippuu. Tilalle kasvaa kuitenkin aina uutta. Uuden näkeminen mahdollisuutena, ei uhkana, helpottaa. Nykytilan arvostaminen on osa matkaa. Luontivaiheita tulee ja menee. Luonnollista vaihtuvuutta. Kuten vuodenajat. Osa hehkuu talvella, osa kukoistaa kesällä. Menneeseen ei pääse. On vain tämä hetki. Tämän hetken rumuus ei kestä ikuisesti. Voi vain elää ja hengittää. Aika kuluu silloinkin. Aika jatkaa juoksuaan välittämättä muusta. Aika on elämän ainoa oikea diktaattori – rajoittamaton valta. Siihen voi luottaa. Siitä voi hakea turvaa. Ajan ja tilanteiden eteenpäin menosta.

Verso ei pärjää yksin. Se elää symbioosissa ympäristön kanssa. Elintärkeät elementit, joita ilman ei pärjää. Maa, johon juurtua. Ilma, jota hengittää. Vettä, jonka avulla kasvaa. Mutta elämän hienous on vastavuoroisuudessa. Kun saa, voi myös antaa. Verso vapauttaa happea. Muille eliöille. Tasapuolisesti. Arvostelematta. Luokittelematta. Kaikille jaettavaksi. Symbioosin (mutualismin) idea – balanssi. Vastavuoroisuuden tasapainon löytäminen. Elämän idea?

Lopulta sitä kuitenkin kuihtuu. Aikaa on mennyt. Hetkiä kulunut. Vuodenaikoja vaihtunut. Aikaa on kulunut tarpeeksi. Verso kutistuu. Haurastuu. Käpertyy. Valmistautuu maatumaan. Näkymättömiin. Hiljaa. Lopulta yhtenä maan kanssa. Aika jatkaa silti kulkuaan. Maa on kuitenkin erilainen, muuttunut. Verson elämä elo heijastuu. Maassa ravinteina. Jälleen antaen. Jättäen jäljen. Kasvupohjan. Oman vaikutuksen. Arvokkaan tai arvottoman. Tai siltä väliltä. Riippuen eletyistä hetkistä. Vaikutus voi näkyä seuraavan verson juurissa ja kasvussa. Eletyn elämän vaikutus. Mitä minusta jää? Mitä haluan, että minusta jää? Millaisen jäljen haluan jättää?

a58b2f37cf0474cc7dc395949bfe99cb

Kuva:Pinterest.